lauantai 30. marraskuuta 2013

Lauantaitöitä

Kvalitatiivisten menetelmien workshopien sarja päättyi tänään. Itse en ollut aivan tyytyväinen tämänpäiväiseen harjoitteeseen, mutta osallistujat olivat tyytyväisiä ja kokivat saaneensa eväitä analyysin tekoon. Kuulin heitä, että opiskelijat osaavat kyllä hyvin kerätä aineistoa, mutta huonosti analysoida sitä. Syynä on se, ettei analysointia oikein ennätetä opettaa. Voihan tietysti olla kysymys siitäkin, ettei opettajillakaan ole kummoiset taidot analysointiin. Sitä en kuitenkaan uskalla mennä sanomaan. Ainakin tarve tutkimukselliseen yhteistyöhön on. Virittelimme ajatusta myös yhteisen artikkelin kirjoittamisesta. Se on varmasti aika monimutkainen ja pitkällinen prosessi, sillä osa kirjoittajista ei osaa kunnolla englantia. Saa nähdä, mitä tästä syntyy ja milloin.

Professori Pink (tai jotain sinnepäin) vei minut syömään huelaisia erikoisuuksia: riisilätyillä katkarapuja eri tavoin: murusteltuina, pilkottuina ja  kokonaisina erilaisten lehtien sisällä haudutettuina tai muuten vain. Kastettiin taas yhteiseen maustekastikkeeseen (kalakastiketta vedellä laimennettuna, chiliä mausteena). Mukava on syödä toisten kanssa. Olen syönyt yksin täällä ihan riittävästi enkä voi sanoa pitäväni siitä. Ruokahetki on jotain, mikä on mukava jakaa jonkun toisen kanssa.

Professori Pinkillä on antropologin tausta, mutta hänestä tuli sosiaalityön professori, kun oppiaine tuli viisi vuotta sitten historian tiedekuntaan. Muutenkaan opettajissa ei ole sosiaalityön koulutuksen saaneita, vaan he tulevat lähitieteistä (tai kauempaakin). Kuulin yhdyslehtorilta, että ensi vuonna sosiaalityö saisi oman tiedekuntansa lukukauden alusta (syyskuu). Varmasti nostaa myös oppiaineen statusta.

Tänään kävin myös Big C.ssä -paikallisessa tavaratalossa ostamassa kahvia ja teetä ja sen sellaista matkalaukkuun pakattavaksi ja kotiinvietäväksi. Epäilen, että matkalaukku pullistelee kotiinkinpäin mennessä, vaikka olenkin jaellut pois kaikki tuliaistavarat, jotka täyttivät matkalaukun tänne tullessa. Käyttövaatteenikin meinaan jättää tänne suurimmaksi osaksi. Opiskelijoitteni harjoittelupaikassa niistä voi olla jopa hyötyäkin kehitysvammaisten vaatettamisessa.

Mieli alkaa jo suunnata kotimatkalle ja kotiin. Olen viihtynyt täällä ja saanut matkaani monenlaisia ajatuksia ja kokemuksia. Toivon mukaan jotkut prosessit saavat jatkua ja syntyy uutta, kuten se artikkeli.

torstai 28. marraskuuta 2013

Sadetta ja opettamista

Sataa tasaisen varmasti, on jo toinen päivä menossa yhteen soittoon. Eilinen kovasti odottamani opintokäynti etnisen vähemmistön kylään peruuntui sään vuoksi. Harmittaa, sillä tämä opintokäynti olisi ollut ydinosaamiseni alueella. En usko oikein, että sitä saadaan mitenkään mahtumaan ohjelmaani loppuajalle. Sitä paitsi sadetta on kuulema luvattu useiksi päiviksi peräkkäin. Aluksi nämä sadepäivätkin tuntuivat niin lämpimiltä, että hihaton paita oli ihan tarpeeksi. Nyt elimistö on tottunut tähän ilmastoon eikä fleecekään meinaa enää riittää. Pitäisiköhän hankkia toppatakki?

Tänään opetin sosiaalityöstä eri tavoin vammaisten parissa. Kyllä suomalainen vammaispolitiikka on korkealla tasolla, jos sitä verrataan vietnamilaiseen. Taloudellinen laskusuhdanne tietysti tuo epävarmuuttaa Suomen tilanteeseen eivätkä kaikki saa lakisääteisiä oikeuksiaan. Silti lähtökohtaisesti tilanne on aivan jotakin muuta kuin mitä se on täällä, jossa vammaiset ovat yksi köyhimmistä ryhmistä.

Eri tavoin vammautuneita Vietnamissa on suhteellisen paljon johtuen Vietnamin sodasta (kiitos Amerikan). Sodan jäljiltä on fyysisesti ja henkisesti vammautuneita. Lisäksi sodassa käytetyt myrkkykaasut ja maamiinat vammauttavat ihmisiä vielä sukupolvesta toiseen. Erityisesti myrkkykaasujen vaikutusta tuleviin sukupolviin on vaikea ennustaa. Ne aiheuttavat monenlaisia tauteja, erityisesti syöpiä. Mutta vammaisia lapsia saattaa syntyä vielä edelleenkin ja syynä ovat hermokaasut (ja muut myrkyt). Heidän vanhempansa saattavat olla näennäisesti terveitä, mutta kaasut ovat vaurioittaneet heidän sukusolujaan niin, että eri tavoin vammaisia lapsia syntyy täällä keskimääräistä enemmän. Luennolla kuulin, että 6,4% väestöstä on jollakin tavoin vammautuneita. Aika hurja luku.

Opetin samaa ryhmää kuin edelliselläkin kerralla, joten oli aika hauska havaita, että luokassa oli yksi poika, joka kummallakin kerralla teki hyvin syvälle luotaavia kysymyksiä (ja viittasi ensimmäisenä saadakseen tehdä kysymyksensä). Selkeää jatko-opiskelija-ainesta. Lisäksi siellä on eräs tyttö, joka molemmilla kerroilla on ilmaissut haluavansa tutustua minuun paremmin. Nyt annoin hänelle käyntikorttini, jotta voi ottaa yhteyttä sähköpostitse. En tiedä hänen tarkoitusperiään, ehkä hän on kiinnostunut, kun olen ulkomaalaisen ja avaan hänelle ikkunan toisenlaiseen maailmaan.

Paikallisten kanssa syöminen on mukavaa. Kun annan heille vapaat kädet tilata sitä, mitä itsekin haluavat syödä, saan eteeni sellaisia herkkuja, joita en olisi ikinä itse ymmärtänyt tilata. Olisin ehkä vain pitäytynyt turvallisessa nuudelikeitossa tai paistetussa riisissä (joka täällä taitaa olla enempi aamupalaa, koska siihen voi käyttää edellisen päivän tähteitä). Nyt olen saanut laajentaa makuelämyksiä monenlaisiin suuntiin. Vielä en ole kuitenkaan osallistunut (enkä taida osallistuakaan) käärmejuhliin, jossa syödään käärmettä eri muodoissaan. Osa opiskelijoistamme kertoi osallistuneensa sellaisiin. Ehkä uskaltaisin maistaa käärmeen lihaa, mutta en tiedä, uskaltaisinko kuitenkaan syödä sisäelimiä ja juoda käärmeen verta.

Olen syönyt täällä kaikenlaista, myös tuoreita vihanneksia. Täällä on ihan tavallista, että jokainen kastaa ruokapalaansa yhteiseen kastikevatiin (chiliä, soijaa yms) omilla puikoillaan. Kyllä siinä bakteerit vaihtavat omistajaa varmasti, ellei nyt sitten ole niin, että soijakastikkeen suola on niin vahva desinfioija ja chili muuten niin vahvaa, ettei niissä bakteerit elä. Minäkin elän siis talon tavalla.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Hyvää ruokaa ja tutkimusmenetelmiä

Tänään aloitin kvalitatiivisten menetelmien workshopin historian tiedekunnassa. Mukana oli muitakin kuin sosiaalityön oppiaineen opettajia. Osa heistä oli kokeneita kvalitatiivisen tutkimuksen tekijöitä (esim. antropologit). Vähän rupesin ajattelemaan, mitähän annettavaa minulla tälle ryhmälle mahtaa olla. Onneksi mukana oli kuitenkin nuoria opettajia, jotka janosivat tietoa. Loppujen lopuksi tilanteesta muodostui hedelmällinen kokemusten vaihtotilanne, jonka lähtökohtana olivat esitykseni diat. Nyt nämäkin opettajat tekevät pienen harjoitustutkimuksen ja sitten lauantaina opettelemme analysoimaan tekstiä. Olisi hyvä, jos aikaa olisi enemmän, niin voisimme kokeilla, miten tekstiä analysoidaan eri menetelmin. Nyt täytyy tyytyä sisällönanalyysiin, joka on perusmenetelmä. Olisi kuitenkin mielenkiintoista katsoa, mitä tapahtuu, kun aineistoa käsitellään erilaisista ontologisista lähtökohdista ja erilaisin analysointimenetelmin. Mitä mahtaisimme saada irti samasta aineistosta? Sellaista työpajaa olisi joskus mukava vetää jonkun parin kanssa.

Kävin vietnamilaisen kollegani kanssa syömässä uskomattoman hyvää ruokaa paikallisessa kasvisravintolassa: riisiä, tofua, jackfruit-hedelmää seesamin siementen kanssa paistettuna, samoin viikunaa seesamin siementen kanssa paistettuna. Niitä kastettiin soijakastikkeeseen ja syötiin riisin kanssa. Nam. Jälkiruokaakin oli, mutten oikein päässyt käsitykseen mitä kaikkea siinä oli kookoksen lisäksi. Paikka oli täynnä paikallisia eikä yhtään turistia näkynyt missään. Vaikka ravintola on vähän kauempana täältä (kävelymatkan päässä kumminkin), saatan mennä sinne itsekseni uudelleen.

Illalla kävin jälleen syömässä samassa paikassa, jossa hyvin usein muutenkin, koska se on tässä hotellin lähettyvillä. Paikka on myös paikallisten käyttämä, mutta joskus jotkut tuovat sinne länsimaalaisia vieraitaan. On mukava, kun työntekijät tuntevat jo minut ja hymyillen toivottavat tervetulleeksi. Ruoka siellä on melko tavanomaista, mutta edullista.

Huomenna pääsen tutustumaan johonkin etniseen ryhmään, joka on joutunut muuttamaan pois synnyinsijoiltaan. On mielenkiintoista nähdä, millaista sosiaalityötä heidän parissaan tehdään.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Matkailu avartaa

Blogini on vaiennut moneksi päiväksi, sillä olen ollut pidennetyllä viikonloppureissulla Kambodzassa. Täälläpäin maailmaa kaikkeen on varattava aikaa, niinpä matkustamiseenkin tarvitaan enemmän aikaa kuin välimatkat antavat ymmärtää. Lähdin reissuun perjantaiaamuna. Koska junat ovat täällä usein (ehkä jopa säännöllisesti) myöhässä, minun piti lähteä aamujunalla (7.53). Juna tuli Hanoista (ja matkasi Ho Chi Mingiin) ja oli jotakuinkin 45 minuuttia myöhässä. Tutustuin siinä odotellessa nuoreen saksalaiseen tyttöön, joka oli tullut Vietnamiin reissaamaan lukion päätyttyä. Sattumalta siihen tuli myös keski-ikäinen saksalainen mies ja me juttelimme siinä odotellassa kaikenlaista Vietnamissa ja Kambodzassa matkaamisesta. Yksin matkustamisessa on se hyvä puoli, että tulee tutustuttua kanssamatkustajiin paljon herkemmin kuin jos matkustaisi seurassa.

Koska olin lähtenyt aiemmalla junalla, minulla oli kosolti aikaa Da Nangissa. Kyselin lounaspaikasta tietäisivätkö he, mitä kaupungissa voisi muutaman tunnin tehdä. Tarjoilija soitti eräälle moottoripyöräkuskille, joka rahasta esittelee kaupunkia ja lähiympäristöä. Huh, millaisia rahallisia toivomuksia hän esitti, tosin hän olisi ajattanut minua ympäri maakuntia sillä rahalla: 280 dollaria. Minä en tietenkään ollut valmis siihen. Lopulta päädyimme (minä hammasta kiristellen, sillä tiesin maksavani ylihintaa) kaupunkikierrokseen 12 dollarista. Niinpä sitten pistin kypärän päähäni (jos en saa täitä, niin hyvä, sillä niin monia toisten kypäriä olen pitänyt) ja reppu köytettiin moottoripyörän tarakalle. Ensin ajoimme sillalle, josta oli hulppeat näköalat kaupunkiin, joka on Vietnamin kolmanneksi suurin (tuhoutunut Vietnamin sodan aikoihin niin pahoin, että se on käytännössä rakennettu uudelleen). Sitten päräytimme rannalle: ihana uimaranta, jossa olisi ollut todella mukava uida, mutta talvinen meri on petollinen virtauksineen eikä siihen tähän aikaan vuodesta ole asiaa, ellei satu tietämään, missä voi uida. Viimeiseksi menimme paikalliseen patsasmuseoon (museum of Cham sculpture, jossa oli mahtavia veistoksia alkaen 400-luvulta alkaen päättyen 1400-luvulle. Enimmäkseen hienoja uskonnollisia veistoksia hindulaisajalta. Käymisen arvoinen paikka.

Lento lähti myöhään iltapäivällä ja saavuin Siem Reapiin illalla. Minulla ei ollut etukäteen viisumia haettuna Kambodzaan, mutta sen sai kätevästi lentokentällä, myös ilman kuvaa (sillä sitä minulla ei tietenkään sattunut olemaan mukana). Se vain edellytti 1 euron lisämaksua muutoin 20 euron viisumiin. Viisumiprosessi oli mielenkiintoinen. Noin kymmenen miestä istui rivissä. Viisumihakemus ja passi kulkivat kaikkien noiden kymmenen miehen kautta. Ensimmäinen otti vastaan rahat ja viimeinen luovutti passin viisumeineen. Siinä välissä jokainen varmaan jotakin teki, mutta yhdelle tuota prosessia ei oltu voitu uskoa.

Ulkoa minut nappasi yksi tuktuk-kuski, jonka kanssa sitten rupesin neuvottelemaan hinnasta. Minulle oli kerrottu, että matka maksaa 5-8 euroa. Kuski aloitti 8, minä tarjosin viittä, mutta päädyimme sitten kuitenkin seitsemään, koska oli ilta ja matka oli pitkä kuskille (hyviä syitä aina löytyy). Matkaa oli varmaan toistakymmentä kilometriä. Välillä kävimme ostamassa minulle liput Giant Ibisin yöbussiin. Sielläkin yrittivät nyhtää minulta euron suuntaansa (ostin jo paluulipunkin) ylimääräistä, mutta kun sanoin, että hinta on 16 euroa internetin mukaan suuntaansa, sain lipun sillä hintaa, vaikka kuitissa lukee 17. Kuski vei minut sitten bussin lähtöpaikalle. Olin niin tyytyväinen hänen palveluihinsa, että maksoin hänelle sen kahdeksan euroa. Samalla sovimme, että hän tulee hakemaan minua maanantaiaamuna, kun saavun takaisin Siem Reapiin.

Yöbussin lähtöön oli aikaa, joten kävin syömässä paikallisessa katukuppilassa heidän suosittelemaansa currya. Hyväähän se oli. Sitten poikkesin yötorille, joka oli avautunut illalla kuuden aikaan. Myyjät yrittivät kovasti saada minua ostamaan, mutta koska reppuni oli vielä täynnä tuliaisia Dennisille ja hänen perheelleen, en sortunut ostamaan juuri mitään. Yötorilla oli esiintymislava, jonka edessä annettiin hierontaa. Samalla voi katso viihdyttävää esitystä drag queenien laulaessa ja ottaessa yleisöstä hämmentyneitä miehiä mukaan esitykseensä.

Giant Ibisin yöbussi lähti klo 11 (en voinut muuten ostaa lippuja netistä, koska sen mukaan yöbussi kulki vain Pnom Penhistä Siem Reapiin). Matkustajia ei ollut montakaan, joten minulla oli ruhtinaallisesti tilaa kahden makuupaikan verran. Nukuin jonkin verran, mutta kahden aikaan heräsin, koska kuljettaja + autoisäntä olivat ruokatauolla jossakin matkan varrella. En saanut sen jälkeen enää juurikaan nukuttua, tietkin olivat sen verran huonossa kunnossa, että tasaista kyyti ei ollut. Aamulla ennen kuutta olimme sitten perillä. Aamu ei ollut vielä valjennut, mutta Pnom Penh oli herännyt. Ihmiset laittoivat katuravintoloitaan auki, pöydissä jo istuttiin ja nautittiin ilmeisesti aamupalaa (joka täälläpäin on muuten ihan sitä samaa, mitä syödään lounaaksi ja illalliseksikin eli riisiä ja nuudelia lisukkeineen).

Otin tuktuk-kuskin, jolle annoin Dennisin osoitteen ja niin matka alkoi. Köyhimmät heräilivät kaduilta ja taittelivat yösijaansa kokoon. Aamu alkoi valjeta ja huristelimme heräilevän ja työpäivää käynnistävän kaupungin halki kohti Dennisin osoitetta. Kuljettaja ei vain meinannut heti paikkaa löytää, mikä toisaalta olikin hyvin ymmärrettävää, sillä kyseisellä kadulla ei ollut katukylttiä, vaan kadun numero (Pnom Penhissä kadut on numeroitu, on niillä vielä nimikin) piti huomata yksittäisten talojen seinistä. Piti aivan soittaa Dennisille, hän tulikin meitä vastaan ja niin pääsin perille. Onneksi en sentään herättänyt Dennisin perhettä, vaan he ovat muutenkin hereillä jo kukonlaulun aikaan. Siitä pitävät huolen Lucas melkein 4 v ja Amanda 2 v.

Oli todella mukava nähdä Dennisiä ja hänen perhettään. Muuta perhettä olen tavannut sattumalta Maailma kylässä tapahtumassa pariin kertaan, mutta Dennis on vanha työkaverini, joskin englanninkielisestä koulutusohjelmasta. Tuliaisiksi toin, kuinkas muuten kuin, suklaata, salmiakkia, hapankorppua ja kuivattua ruisleipää. Aamiaisen jälkeen lähdimme kaupunkikierrokselle. Koska Dennis, Hanna ja lapset ovat olleet vasta kolme kuukautta Pnom Penhissä Lähetysseuran kehitysapuprojektissa (yhteisöllinen lastensuojelu), eivät hekään olleet ehtineet paljoakaan tutustua nähtävyyksiin. Siispä suuntasimme ensin kuninkaalliseen palatsiin, joka on mykistävä hienoudessaan. Kullan käytössä ei ole säästelty ja rakennuksia on vaikka toisille jakaa. Erilaisia kultaisia ja hopeisia Buddhan patsaitakin on tuhansia ja taas tuhansia. Lisäksi tulevat muut esineet.

Toisena ääripäänä kambodzalaisesta todellisuudesta on iltapäivän vierailukohde, jonne menimme yhdessä Dennisin ja hänen veljen vaimonsa Patrician kanssa. Kansanmurhan museo oli rankka kaikessa raadollisuudessaan. Se tuli itselleni jatkumoksi Abartheid museolle ja Constitution Hillin vankilamuseolle (Johannesburg). Museo on paikalla, jossa oli Pol Potin hirmuhallinnon vankila (entinen koulu). Se alkoi isoista huoneista, joissa oli yksi tai kaksi vangeille kuulunutta sänkyä. Monissa huoneissa oli seinällä yksi kuva, joka esitti joko kuollutta tai lähes kuollutta vankia. Sitten siirryimme toiseen vankilarakennukseen, jossa oli valokuvia kaikenikäisistä vangeista sekä siitä, miten he joutuivat tekemään pakkotyötä. Kolmannessa talossa oli eristyssellejä sekä kuvia erittäin huonokuntoisista vangeista (näitä taisi olla jo edellisessäkin talossa). Viimeisessä talossa oli kidutusvälineitä sekä maalauksia kidutustilanteista. Talojen käytävillä ja huoneissa oli veritahroja, joiden arvelen olevan peräisin hirmuhallintovuosilta eikä niitä oltu pesty pois, vaan ne oli jätetty muistuttumaan siitä, mitä talossa oli tapahtunut.

Käynti nostatti jälleen kerran puistattavan (jopa oksettavan) tunteen siitä, mihin kauheuksiin ihminen pystyy. Saimme kuulla myös joiltakin paikallisilta, että samaa tapahtuu tänäkin päivänä niille, jotka ovat eri mieltä, joskaan ei samassa mittakaavassa. Tuntuu pahalta ajatella, että ihminen ei koskaan opi, vaan päätyy kerta toisensa jälkeen samoihin virheisiin.

Kambodzassa asuu myös kaksi ääripäätä: siellä on joitain rikkaita, jotka ovat rikkaampia kuin ymmärrän ja siellä on niin köyhiä, että he asuvat kadulla ja hankkivat elantonsa joko kerjäämällä tai jätteiden kierrätyksellä. Korruptio on valtava. Esimerkiksi poliisi on lahjottavissa vaikkapa liikennerikkomusten yhteydessä. Tämän kuulin eräältä paikalliselta, joka oli joutunut itsekin maksamaan, vaikka ei ollut mitään rikkonutkaan. Eivätkä maksut suinkaan ole pieniä. Tässäkin tapauksessa 100 dollaria. Ei ihme, että virkamiehet (poliisit mukaan luettuina) ajelevat hienoimmilla autoilla kuin mitä Suomesta käsin osaa edes kuvitella.

Sunnuntaipäivänä kävimme kirkossa, jossa pääsin tutustumaan joihinkin paikallisiin. Iltapäivällä Lähetysseuran toiset lähetit, Ari ja Tapani, tulivat Londoille syömään ja tapasin heitäkin. Oli mukava kuulla, miten heidän työnsä oli lähtenyt käyntiin samalla, kun söimme oivallista lounasta. Toinen ääripää näyttäytyi myös iltapäivän käyntikohteessa. Menimme nimittäin hotelli Intercontinentalin joulumyyjäisiin. Siellä länsimaalainen väestö teki ostoksia naistenmessutyyppisillä markkinoilla upeassa ympäristössä. Hinnatkin olivat senmukaiset, joten minulla ei tullut ostettua mitään, vaikka myytävät tuotteet olivat paikallisia. Ne olivat kuitenkin hyvin laadukkaita, eivätkä missään nimessä tusinatavaraa, johon olen itse tyytynyt.

Olen miettinyt tätä turistin roolia ja turistin maksamaa hintaa tällä reissulla ollessani. Ravintoloissa on ruokalista, jossa on hinta dollareina (Vietnamissa dongeina). Paikalliset eivät kuitenkaan sitä hintaa maksa, vaan heillä on joku muu hinta (ellei nyt satu olemaan ihan pelkästään turistiravintola, jonne paikalliset eivät tietenkään mene korkeiden hintojen vuoksi). Myös tuktuk-kuskit pyytävät turisteilta moninkertaista summaa. Samoin toreilla ja kadunvarsilla sekä myös ei-kiinteähintaisissa kaupoissa myyjät yrittävät saada turistilta hyvän hinnan. Täällä tällä on toisenlainen merkitys kuin esimerkiksi arabimaissa, joissa tinkiminen kuuluu kaupantekoon. Täällä sillä on mielestäni enemmän merkitystä ansaitsemisnäkökulmasta. Paikalliset eivät huonon palkkansa vuoksi pysty maksamaan ostoksistaan ylihintaa, siispä myyjät myyvät varsin pienellä katteella (mitä ei voi sanoa K- tai S-marketista). Siksi olenkin alkanut katsoa tätä tinkimisasiaa enemmän paikallisten näkökulmasta.

Turisti on nimittäin ainut mahdollisuus hankkia vähän ylimääräistä. Häneltä voi pyytää vähän reilummasti, koska hänellä yleensä on rahaa runsaasti verrattuna paikallisiin. Tästä "ylimääräisestä" turistilta saadusta rahasta on mahdollista säästää ja tehdä sellaisia hankintoja, joihin muuten ei ole varaa. Itsekin tingin, koska väliin pyynnöt ovat ihan mahdottomia, mutta en halua tinkiä niin paljon, että kate jää olemattomaksi. Pidämme länsimaalaisina tätä aasialaista köyhyyttä yllä jo muutenkin niin paljon. Täällä on monia länsimaalaisia yrityksiä tehtaineen. Ihmiset tekevät työtä nälkäpalkalla ilman oikeuksia tai vain pienin oikeuksin, jotta me saisimme edullisia tuotteita.

Ruokakin on vähän sama asia. Meidän pitäisi saada Euroopassa samalla hinnalla riisiä ja muuta muualtapäin maailmaa rahdattua ruokaa kuin paikallistenkin. Ja valitettavasti suunta näyttää tältä. Paikalliset maksavat riisistään kohtuuttoman paljon ja ne jotka sitä itse viljelevät, tekevät kohtuuttoman paljon töitä sen eteen (näytti käsityöltä, kun ohitimme riisipellon, jossa oli korjaus menossa). Miten kauan maailma kestää tällaista epätasa-arvoa? Missä vaiheessa ihmiset kehittyvissä maissa eivät enää tyydy tähän?

Kun ajattelen, mitä keskustelimme ruokapöydässä Dennisin ja Patrician kanssa Tansanian tilanteesta, ei voi muuta kuin todeta, että ymmärrän hyvin, miksi ne jotka pystyvät, lähtevät sieltä pois. Kun työttömyys kasvaa liian korkeaksi, on seurauksena kaaos. Tansanian esimerkissä etenkin koulutetut (kandidaatit ja maisterit siis) ovat työttöminä ja harrastavat hengenpitimikseen kaikenlaista vippaskonstia. Jos tarvitset uuden passin, kannattaa enemmin mennä tällaisen henkilön luo ja maksaa muutama sata dollaria, niin saat passin päivässä. Jos viet virallista tietä, asiat kestävät pari kuukautta. Silti olet saanut oikean, et väärennetyn passin. Tai jos haluat tietyn merkkisen puhelimen, se tuodaan sinulle vähän ajan päästä katukaupassa. Joku tosin on puhelinta köyhempi sen jälkeen. Tavaroita voidaan varastaa ja sitten myydä omistajalle takaisin eikä kukaan voi tehdä asialle mitään, koska poliisi on usein osa tätä bisnestä.

Kaikkein pahimmalta tuntui röyhkeä ryöstely koteihin, jossa aseistetut miehet hyökkäävät jonkun kotiin ja vievät kaiken varastamisen arvoisen. Voivatpa vielä raiskatakin talon naiset kostoksi, jos miesväki kieltäytyy yhteistyöstä (=luovuttamasta tavaroita). Usein ryöstäjillä on etukäteistieto, mitä tavaraa on missäkin, joten perheiden lähipiirissä on ihmisiä, jotka tienaavat kertomalla varallisuudesta ryöstelyporukoille. Ei siis tosiaankaan ole ihme, jos mieli tekee muuttaa turvallisempaan ympäristöön.

Omaa turvallisuuttani tällä reissulla ei ole juuri koeteltu. Olen kohdannut auttavaisia kanssamatkaajia ja paikallisia. Vietnamissa ja Kambodzassa matkustaminen on turvallista ainakin vielä. Erityisen plussan tällä matkalla saavat kuitenkin tuktuk-kuskit, joiden käsiin voisin uskoa henkeni (ja uskoinkin, koska liikenne on mitä on). Öisen bussimatkan Pnom Penh-Siem Reap jälkeen nimittäin minua vastaan tuli perjantai-iltainen kuskini ja yhdessä lähdimme kohti Siem Reapin keskustaa ja Angkoria. Aamuaurinko oli vielä matalalla, kun olin Angkor Watissa: mikä mykistävä näky.

Angkorin temppelialue on Lonely Planetin mukaan verrattavissa Machu Picchuun tai Petraan. Se on maailman laajin uskonnollinen alue. Kiersin lähes koko maanantaipäivän ahnehtien hienoja Angkorin nähtävyyksiä tuhansien muiden turistien kanssa (yhtään suomea en kuitenkaan kuullut). Lukuisia käytäviä, torneja, patsaita, alttareita, seinäkuvioita ja niin edelleen vilahteli silmieni ohi. Monia portaita tuli kiivettyä ja laskeuduttua. Angkor on sekoitus buddhalaisuutta, hindulaisuutta ja muita itämaisia uskontoja. Itsekin sain siunauksen Brahmania palvovalta nunnalta.

Olin ensimmäisinä päivinäni Huessa hotellin kylpylässä jalkahoidossa ollessani katsonut televisiosta vietnaminkielistä Tomb raider- elokuvaa (Angelina Jolie Lara Croftina) ja näissä maisemissa sitten itsekin olin. Hyvin tuli mieleen myös Indiana Jones ja tuomion temppeli. Mutta niistä saatu kuva on vain kalpea (ja myös vääristävä) haamu oikeasta. Vaikuttava oli myös Ta Prohm, jossa luonto oli tullut osaksi temppeliä. Valtavat puut ja niiden juuret olivat tunkeutuneet temppelin sisälle ja osa temppelistä olikin sortunut vaaralliseksi kivikasaksi.

Nähtävää oli paljon enkä kaikkia kohteita jaksanutkaan kiertää. Ajoimme tuktuk-kuskini, joka muuten vaihtui kesken päivän, kanssa ympäri aluetta, jotta sain vilauksen kohteista. Ensimmäisellä kuskillani oli nimittäin ongelmia menopelinsä kanssa: ensin meni rengas, myöhemmin hajosi moottoripyörä (tuktuk on tuunattu moottoripyörä, jonka perään on rakennettu katollinen vaunu, jossa voi istua suunnilleen neljä aikuista). Tultuani Angkor Watista yritin etsiä kuljettajaani muiden joukosta löytämättä häntä. Sitten seisoskelin odotellen kohtaamispaikan lähettyvillä (kellokaan ei ollut vielä sovittua) ja paikalle tuli tykkänään toinen kuski, joka sanoi tulleensa kaverin tilalle, koska tältä hajosi moottoripyörä. Ensin ajattelin, että joku yrittää huiputtaa ja viedä asiakkaan. Asiaa selviteltiin myös puhelimen kanssa ja lopulta en voinut olla uskomatta kuskia. Minua ei lienyt vaikea löytää turistien joukosta: yksin matkustava, keski-ikäinen ja punatukkainen nainen. Sellaisia tuskin muita oli.

Uusi kuskini oli halukas puhumaan kanssani ja niinpä sateen sattuessa hän pysäytti tuktukin ja tuli istumaan kanssani katoksen alle. Puhuimme hänen perheestään, elämästä Kambodzassa, politiikasta, korruptiosta, köyhyydestä ja koulutuksen arvosta muun muassa. Hän osasi hyvin englantia (oli opiskellut munkin opastuksella pagodassa, koska se on lähes ilmaista). Täälläpäin englantia puhutaan hauskasti. Sanan lopussa oleva s jää lausumatta, esim because ei ole bikoos vaan bikoo. Joskus joudun kysymään paikallisten kanssa puhuessani uudelleen, mitä hän sanoi, useammin kuitenkin onneksi ymmärrän.

Matkan loppuosa sujui käänteisessä järjestyksessä: myöhästyneen lennon odottelua puolitoista tuntia, ryöstöhintainen taksi Da Nangissa (sinällään huvittavaa, kun kuskit kieltäytyivät kuljettamasta minua, kun en halunnut maksaa viittä dollaria, vaan neljä -joka myös on ylihinta-, niin lopulta yksi jonon häntäpään kuskeista marssi esiin ja sanoi muille närkästyneenä, että hän kyllä voi. Toivottavasti ei saanut muiden vihoja niskaansa), lyhyt hotelliyö Da Nangissa, myöhässä oleva aamujuna (lähtö klo 7.00) Hueen. Lopuksi vielä ylihintaa pyytävä syklokuski (riksa intialaisittain), jonka kanssa pääsin kuitenkin sopuratkaisuun. Ja niin sitten pääsin omaan Huen kotiin samaan hotellihuoneeseen, jossa olen viettänyt pari edellistä viikkoa. Tästä matkasta jäi hyvät muistot.

torstai 21. marraskuuta 2013

Välipäivä

Tähän päivään ei liity mitään erityistä, sillä tänään varmaan podettiin opettajien päivän dagen efteriä, koska minulle ei järjestynyt mitään ohjelmaa aamuksi. Niinpä tein kävelykierroksen Huessa. Voi kuinka välimatkat pienenivätkin. Se mikä aiemmin tuntui kilometrien mittaiselta supistui taas. On mielenkiintoista, miten aluksi tuntemattomassa paikassa välimatkat tuntuvat pitkiltä. Kun ne tulevat tutuiksi, matkakin lyhenee. Niin kuin esimerkiksi matkalleni lääketieteelliseen yliopistoon kävi.

Nyt se on jo kovin tuttu. Hotellilta lähtee kapea kuja ensin päätielle. Kujalla ohitan muutaman muun hotellin ja kadunkulman kahvilan. Sitten kuljen viistottain ison tien poikki autoja, mutta erityisesti skoottereita, väistellen ja käännyn vasemmalle kulkien hiekkaista tietä muutaman kymmenen metriä: toiselle puolelle jää asuntoja, toiselle puolelle hotelleja ja liikkeitä. Sitten käännyn oikealle ja suuntaan kohti yliopistolle johtavaa tietä. Kun pääsen sille, ohitan useita apteekkeja, katuravintoloita, kukkakaupan, kioskeja ja monenlaisia katukauppiaita. Ohitan isoja uusia rakennuksia ja pian jo saavunkin sairaala-alueelle. Monena aamuna siitä ohi kulkiessani olen nähnyt lääkäreitä tauolla. Siinä ohittuu myös sairaalan psykiatrinen osasto. Potilaita tosin en ole nähnyt. Ja pian olenkin yliopiston portilla. Matka-aikaa on kulunut reilu viisi minuuttia. Yliopistoalueella vielä ylitän pihan ja etsiydyn oikeaan rappuun ja kapuan portaat ylös. Yleensä joudun pujottelemaan rappusten eteen tiiviisti parkkeeratun skootteriarmeijan läpi ennen kuin pääsen yliopiston sisälle.

Skoottereita täällä onkin joka paikassa. Jalkakäytävät on varattu skoottereiden parkkeeraukseen. Niinpä jalankulkijat joutuvat kävelemään autotien reunassa, mikä entisestään tekee liikenteestä haasteellisemman. Monessa paikassa myös peritään pieni maksu parkkeerauksesta. Niin muuten yliopistollakin. Pikkuraha vaihtaa omistajaa, kun skootteri ajetaan maksulliselta alueelta pois. Hauska on myös paikallinen tapa merkitä skoottereihin liidulla parkkeerausaika.

Iltapäivänkin ohjelma oli epämuodollinen. Lähdin historian tiedekunnan sosiaalityön oppiaineen opettajan kanssa tutustumaan Thin Mu pagodaan, joka itse asiassa oli aika kaukana. Ajoimme vanhan Citadelin ohi (tarkoitus on mennä sinne vielä täälläoloni lopulla) ja upeahan se on, ei kai sitä muuten maailmaperintökohteeksi olisi otettukaan. Pagoda oli kaunis, tosin se tuhoutui Vietnamin sodan aikana osittain aika pahasti ja se on niiltä osin uudelleen rakennettu. Vanha torni oli kuitenkin entisensä. Pääsimme seuraamaan myös munkkien jumalanpalvelusta, joka myös oli mielenkiintoinen kokemus.

Hotellille päästyä aloitin pakkaamisen, sillä olen viikonlopuksi lähdössä entisen työtoverini Denniksen ja hänen perheensä luo Pnom Pheniin Kambodzaan. Mielenkiintoista ja mukavaa siis tiedossa viikonlopuksi.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Opettajien päivä - juhlasta juhlaan


Kukkien hivelevä tuoksu ujuttautuu sieraimiini. Katselen edessäni viittä upeaa kimppua (tai no, jos totta puhutaan, niin enää kolmea, koska annoin kaksi kimppua hotellin respan kahdelle ystävälliselle nuorelle naiselle), jollaisia Suomessa ei pikkurahalla saa. Liljat, ruusut, gerberat, neilikat, orkideat yms. kilpailevat suosiostani enkä tosiaankaan tiedä, mikä kimppu on kaunein. Täällä floristit ovat todella taidokkaita. Sitä paitsi heillä on runsaasti monenlaisia kukka- ja viherlajikkeita käytettävänään, kun sommittelevat asetelmia. Kukkalaitteet muistuttavat minua iltaan vierähtäneestä kansallisesta opettajien päivästä.
Opettajien päivän vietto alkoi aamu kahdeksalta sairaanhoidollisesta tiedekunnasta, jossa opiskelijat jakoivat kukkia opettajilleen ja pitivät heille puheita. Myös iso täytekakku oli jaossa opettajille. Täällä on nimittäin tapana, että opettajien päivänä muistetaan kaikkia aiempia opettajia ja vieraillaan heidän luonaan. Siksi esimerkiksi hotellin respan työntekijän lapsi oli tänään hotellilla eikä päiväkodissa, koska päiväkodin opettajat viettivät opettajien päivää eivätkä joutaneet hoitamaan lapsia. Opiskelijat myös lauloivat opettajille, lauluja esittivät myös nuoret opettajat. Kaikki halusivat kuvaan opettajansa kanssa. Tuntui siltä, että opettajien päivänä oli mahdollista olla vähemmän muodollinen opettajaa kohtaan. Hänen kainaloonsa voi sujauttaa käden, kun yhdessä poseerattiin kameralle, jopa hieman vetääkin lähemmäksi. Muutenhan opettajaa kunnioitetaan ja tunnilta myöhästynyt opiskelija tulee selkä kyyryssä anteeksipyydellen tunnille.
Seuraavaksi menin lääketieteellisen ja farmasian yliopiston viralliseen opettajien päivän tilaisuuteen. Yritin ensin jäädä taaemmaksi, koska minun piti lähteä kesken tilaisuuden pois ehtiäkseni seuraavaan juhlaan, mutta sitten kuitenkin jouduin istumaan monta, monta riviä eteenpäin. Juhla oli arvokas, ohjelmallinen tilaisuus, jonne pääsivät vain harvat ja valitut kutsukirjeen saajat. Minä olin yksi onnekas. Tuntui omituiselta, että paikallisille oli niin tärkeää, että kunnioitin läsnäolollani juhlaa. Useat nimittäin kiittivät minua siitä kunniasta, että olin tullut paikalle. Ajattelen itse toisinpäin: minullehan se kunnia osoitettiin, kun sain kutsun juhlaan.
Juhlassa nähtiin kaksi kaunista tanssiesitystä. Olen niistä iloinen, koska en päässyt viime viikonlopun esityksiin (sillä olin Hoi Anissa). Minusta on kaunista katsella eri maitten tanssiesityksiä, niinpä nautin tästäkin täysin siemauksin. Sitten upeaääninen nuorimies lauloi kauniin laulun. Täällä tosiaankin osataan laulamisen jalo taito. Ei varmaan ole vietnamilaista, joka ei osaisi laulaa. Ujoja kyllä on täälläkin, niin etteivät kaikki osaajat välttämättä tule esille. En varmaan ole missään kuullut niin kaunista ja täyteläistä laulua kuin täällä. Laulut eivät myöskään ole liian vaikeita länsimaalaiseen musiikkiin tottuneen korvalle. Minusta laulut kuulostivat kaihoisilta, millä tietysti on kaikupohjaa myös suomalaisessa musiikkiperinteessä.
Sitten alkoi virallinen osuus, joka aloitettiin lähes sotilaallisesti. Käännyimme kohti suuren johtaja Ho Chi Minhin kuvaa ja kuuntelimme todennäköisesti Vietnamin kansallislaulun. Virallinen osuus jatkui puhe-esityksillä. Ensimmäinen puhe tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Oli mielenkiintoista seurata, miten paikallaolijat alkoivat supista keskenään niin, että pian koko salin täytti pieni puheenhumina. Vähitellen huminan taso nousi. Toiset myös räpläsivät puhelimiinsa, vastailivat niihin ja tutkivat sähköpostejaan. Sitä teki myös vieressäni istuva kollega sairaanhoidon tiedekunnasta. Lopulta puhe loppui ja seuraava puhuja aloitti puheensa. Silloin minun piti kuitenkin lähteä jo kohti seuraavia pirskeitä, sillä olen kahden tiedekunnan (ja yliopiston) loukussa.
Opettajalla on täällä korkea status. Niinpä minäkin tunsin statukseni nousseen, kun kävelin takaisin lääketieteelliseltä yliopistolta hotellille. Tunsin, etten enää ole kadulla työskentelevien ja ohikulkevien ihmisten mielestä se pitkä länsimaalainen nainen, joka aamuin illoin kulkee ohi, vaan arvostettu opettaja. Kannoinhan minä opettajien päivän nauhalla varustettua hienoa kukkalaitetta mukanani.
Ennen kuin minua tultiin hakemaan (skootterilla jälleen kerran), alkoi sataa, niinpä minun oli uudistettava viikonloppuna ostamani sadeviitta, joka kyllä suojasi todella hyvin sateelta skootterin takapaksilla istuessa. Ainoastaan otsahiukset ja silmälasit kastuivat. Ja vau, mitkä juhlat minua odottivatkaan siellä. Seisova pöytä oli katettu ja siinä oli monenlaisia herkkuja (jotkut tosin epämääräisennäköisiä). Minut esiteltiin historian tiedekunnan väelle. Professoreja, dekaaneja ja muita arvostettuja henkilöitä vilisti silmieni ohi. Käsiä puristeltiin ja esittäydyttiin (kaikki tuntuivat tuntevan minut, mutta minä en ketään). Nimet ja arvoasemat tosin häipyivät saman tien mielestäni, koska niitä oli kerta kaikkiaan yhdelle kerralle liikaa. Enkä minä muutenkaan opi nimiä helposti heti ensi istumalta (huono ominaisuus opettajalle).
Ensimmäiseksi toivoteltiin kaikki tervetulleeksi. Seuraavaksi jo esiteltiinkin minut, päivän kunniavieras. Ja taas sain kukkasia. Eihän siinä auttanut muu kuin pitää taas kerran kiitospuhe osalleni sattuneesta onnesta, kun pääsin juhlimaan elämäni ensimmäistä kertaa opettajien päivää opettajakollegoitteni kanssa.
Ruoka oli hyvää. Sekalaiset salaatit täällä ovat erikoisen hyviä makuseoksia. Olen uskaltautunut syömään niitä ja toivon tälläkin kertaa, että vatsani kestää. Ainoa ruoka, joka jäi maistamatta, vaikka sellainen lautaselleni laitettiinkin, oli sian pintapala kaikkine nahkoineen ja läskeineen. Moldovassa vuosi sitten tosin totesin, että hyvin laitettu laardi ei ole hullumman makuista. Nämä näyttivät kuitenkin sellaisilta, että jätin maistamatta (miinus siitä minulle). Spagettiin (sitä se mielestäni oli) oli tujautettu iso annos soijakastiketta ja se oli kovin suolaista. (Tästä tuleekin mieleeni vietnamilaistaustainen perheemme vaihto-oppilas Kevin, joka ripautteli suolaa yhtenään ruokaansa. Minä häntä vähän toppuuttelin, kun se on terveydelle vaarallista. Hän totesi siihen, että näkisitpä, miten paljon Vietnamissa laitetaan suolaa. No nyt olen nähnyt ja ymmärrän myös syyn omakohtaisesti: jos ei syö suolaa tarpeeksi tässä lämmössä, niin alkaa päätä särkeä ja tulee huono olo. Se tuntuu olevan paikallisille tärkeämpää kuin juominen, sillä monet eivät välttämättä juo mitään ruokaa syödessään.) Jälkiruuaksi saimme hedelmiä ja erivärisiä hyytelöpaloja (eivät olleet kovin kummoisia minusta).
Tämän ruokailun yhteydessä eivät paikallisetkaan kuitenkaan olleet juomatta. Opettajan päivän kunniaksi pöydissä oli olutpullo poikineen. Minä en pidä oluesta, joten tyydyin kapitalistiseen Coca-Colaan. Se osoittautuikin onnekseni, sillä niin monet halusivat nostaa maljaa suomalaisen professorin kanssa. Ja niinpä sitä nostettiin maljaa. Sen sijaan skootterikuskini kohotteli (ja täytti) olutlasiaan sellaiseen tahtiin, että minä aloin jo huolestua (juhlavirettäni menettämättä, onneksi) kotimatkan puolesta.
Karaoke on paikallinen suosittu juhlien ohjelmanumero ja jälleen kerran karaoke alkoi ennen kuin olimme ensimmäistä lautasta syöneet loppuun. Ihania, hyvä-äänisiä laulajia jälleen! Minunkin toivottiin laulavan (useampi paikallinen yritti minua siihen suostutella ja häpeäkseni jouduin kieltäytymään). Harmi, etten ole tullut opetelleeksi yhtään englanninkielistä laulua niin, että voisin sen karaokessa vetää. Eikä taida minun äänestäni olla muutenkaan iloksi tälle absoluuttisen sävelkorvan kansalle. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen esiintynyt sisarusteni kanssa mitä erilaisimmissa seurakunnan kekkereissä, niin kynnys laulaa yksin ja julkisesti on erittäin korkea.
Sain myös kuulla elämäni upeaäänisimmän serenadin laulettuna juuri minulle. Olin siitä erittäin otettu. Samainen herra halusi vielä tanssia kanssani jonkun karaokekappaleen. Siitä sentään en kieltäytynyt, vaikka laulamisesta kieltäydyinkin. Kun pääsimme lattialle alkoivat kamerat ja kännykät videoida suomalaisen professorin ja paikallisen professorin (vai mikä lie ollut, joku korkea-arvoinen herra kumminkin) tanssia. Nyt on varmaan sosiaalinen media täälläpäin täynnä kyseistä esitystä.
Kotimatka sujui ennakkopelkoistani huolimatta aivan mallikkaasti. Hotellilla sitten rupesin varustautumaan seuraaviin juhliin, jonne sinnekin ajettiin skoottereilla, minä yhden takapaksilla. Ensimmäistä kertaa Huessa oloni aikana tuli mieleen, että olisi voinut olla enemmän vaatetta päällä. Ajoimme pitkään ja kauaksi, jonnekin maaseudulle asti olkikattoiseen ravintolaan. Ja taas söimme. Ruokalaji toisensa jälkeen tuotiin eteemme. Söin sellaisia herkkuja, kuten morning glory ja bitter melon (on muuten kuulema hyväksi diabeteksen ehkäisyyn ja diabetestä sairastavalle), joista en ennen ollut kuullutkaan. Kaikille paikalliset eivät tienneet edes englanninkielistä nimeä. Ja kun luulin ruokalajien jo loppuvan, niin silloin tarjoilijat alkoivat grillata. Lopuksi söimme kanakeittoa valkoisilla pitkävartisilla sienillä ja muilla vihanneksilla vahvistettuna. Mielenkiintoisin ruokalaji oli ehkäpä mustekala, joka tuotiin raakana, inkiväärillä maustettuna pöytään, alle pantiin steariinia polttava keitin. Sitten vain odoteltiin jonkun aikaa, että mustekalapalat kypsyivät ja inkivääri antoi niihin makua.
Ruokailu ei kuitenkaan ollut kuin osa illanistujaisia. Professori Anh oli säästellyt lahjaksi saamaansa viskipulloa (vuosikerta 1976) hyvää tilaisuutta varten ja tämä oli hyvä tilaisuus. Siispä tyhjensimme pullon ja minä taas huolestuin, mitenkähän kotimatkan käy, kun näin lasia kallistellaan (tyhjensimme sen lisäksi myös yhden viinipullon). Kysyinkin tohtori Anhilta ennen kuin pullo oli vielä tyhjä, miten hän arvelee meidän selviytyvän kotiin, jos tyhjennämme koko pullon. Lääketieteen tohtori vain hymähteli ja minusta näytti siltä, ettei hän ollut lainkaan huolissaan siitä, miten kotiin selvitään moottoriajoneuvoilla (lääkäreillä oli autot, hoitsuilla skootterit).
Loppujen lopuksi pääsin toisen lääkärin kyydissä kotiin autolla, koska oli alkanut sataa ja paikalliset arvelivat, että minusta on mukavampi päästä kuivana hotellille, niin kuin tietysti olikin. Ainakin tämä lääkäri ajoi minut turvallisesti hotellille, vaikka oli kallistellut lasia siinä, missä toinenkin tohtori. Hotelilla minua oli vastassa kukkien huumaava tuoksu.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kenttävierailulla ja vähän muutakin

Aamuinen vesisade kuivui auringon paisteeseen, joka myöhemmin vaihtui pilvipoudaksi. Mukava talvisää siis huelaisittain. Aurinkoisessa säässä oli mukava aamutuimaan istua skootterin takapaksilla ja suunnata kohti paikallista lastensuojelulaitosta. Kenttäkäynti siis. Amerikkalaiset Huen ystävät pitävät yllä lastenkotia, jossa on 24 eri-ikäistä lasta aina alakoululaisesta yliopisto-opiskelijoihin saakka. Lapset tulevat niin köyhistä perheistä, ettei vanhemmilla ole varaa heitä kasvattaa tai vanhemmat ovat lähteneet kauaksi töihin tai ovat kuolleet. Harmi vain, että amerikkalaiset ovat vähentäneet tukeaan, kun siellä on taloudellisesti tiukempaa.

Lastenkodissa satsataan siihen, että lapset pääsevät kouluun. Vietnamissa koulumaksuja peritään kaikilla tasoilla. Köyhimmät tosin pääsevät puolella hinnalla ainakin peruskoulutukseen. Sen sijaan ruuasta tingitään ja lapsille valmistetaan hyvin halpaa perusruokaa. Opiskelu on Vietnamissa aikaa vievää puuhaa, sillä koulu alkaa jo seitsemältä aamulla. Se tarkoittaa herätystä kello kuusi ja aamiaista heti perään. Yhdeltätoista tullaan kotiin lounastauolle, joka kestää kahteen. Siinä välissä myös otetaan pikkutorkut (todennäköisesti nukuttaa isompiakin). Kahdesta viiteen ollaan taas koulussa. Illallisen jälkeen on hieman aikaa leikkimiseen ja pelailuun. Sitten alkaa kotitehtävien vuoro. Niitä tehdään seitsemästä kymmeneen. Isommat ohjaavat pienempiä. Lisäksi apuna ovat emännät, jotka paitsi hoitavat keittiön, ovat enemmän tai vähemmän päteviä opettamaan koulussa opetettavia asioita.

Lastenkoti näytti vahvasti rakennetulta, mutta se on rakennettu liian alavalle maalle eikä rakennusvaiheessa ole lisätty maata perustuksien alle. Niinpä talviaikana pahimmillaan tulva nousee metrin korkeuteen, joskus enemmänkin ja tulee siksi portailta sisään ja kaikki alakerran huoneitten asukkaat ja tavarat on evakuoitava toiseen kerrokseen. Tätä sattuu parikolme kertaa talvessa joka vuosi. On siinä hommaa.

Kävin lounaalla opettajakollegan kanssa paikallisessa katukuppilassa. Pyysin opettajaa tilaamaan, mitä parhaaksi näkee, koska en itse osaa arvioida, mitä haluaisin tuntemattomien ruokalajien joukosta. Söimme papuja, joiden joukossa oli minulle tuntematonta vihannesta sekä katkarapuja, pieniä kokonaisia kaloja liemessä, jossa oli tomaattia ja ananasta (ei kuitenkaan ollut keitto, vaan pikemminkin kastikkeentapainen), porsaan fileepaloja vahvalla läskireunuksella sekä riisiä. Mukaan sai sekoittaa chiliä ja jotain toisenlaista lientä, jossa siinäkin uiskenteli chilipaloja. Hyvää oli ja tämä kaikki maksoi suunnilleen neljä euroa kahdelta henkilöltä.

Iltapäivällä pidin sitten viimeisen kvalitatiivisten menetelmiän työpajan lääketieteellisessä yliopistossa. Tällä kertaa muokkasimme tutkimuskysymystä ja mietimme, millaisilla puolistrukturoiduilla kysymyksillä siihen voisi etsiä vastausta. Opiskelijani (jotka siis olivat nuoria opettajia) olivat ahkeria ja saivat muodostettua melko kelvollisen kysymyssarjan, joita sitten vielä muokkasimme yhdessä. Nyt he saavat sitten tehdä harjoituksena yhden haastattelun kukin. Analyysiä teemme sitten toivonmukaan myöhemmin.

Illalla olin sitten opiskelijoiden (Diak + Hamk) kanssa yhdessä syömässä samassa intialaisessa ravintolassa, jossa olin eilen. Ruoka oli hyvää tänäänkin: palak paneer + naan-leipää + mangolassi. Tänään on syöty herroiksi. En pääse laihtumaan, vaikka ajattelin etukäteen, että saan kaksi ylimääräistä kiloa varmaan vaihdossa pois. Täytyy vain ihmetellä, miten paikalliset pysyvät niin hoikkina, vaikka naisetkin syövät suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuin minä.

maanantai 18. marraskuuta 2013

Uusi viikko, uudet kujeet

Vaihdoin osittain yliopistoa tänään. Tai no, samaa Huen yliopistohan ne ovat, mutta silti kumpikin kulkee omalla nimellään: lääketieteellinen yliopisto ja tieteiden yliopisto. Aloitin aamuni tieteen puolella, jossa sijaitsee historian tiedekunta ja sosiaalityön oppiaine. Innokkaat opiskelijat ottivat opettajansa vastaan seisomaan nousten ja toivottaen hyvää huomenta. Aluksi kuuntelimme paikallisen opettajan luennon Vietnamin sosiaalipalvelujärjestelmästä, sitten pääsin vauhtiin minä. Paikallinen tapa on luennoida 45 minuuttia ja sitten pitää viiden minuutin tauko. Opiskelijat eivät kuitenkaan tällä kertaa halunneet keskeyttää, vaan jatkoimme yhtä soittoa noin kaksi tuntia.

Pidin luentoni suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta ja sosiaalityöstä mukaan liitettynä isoimmat sosiaaliset ongelmat. Lopuksi opiskelijat saivat tehdä kysymyksiä. Olin yhdeksi suomalaiseksi sosiaaliseksi ongelmaksi nostanut mielenterveysongelmat. Se herättikin kovasti keskustelua, koska ihmisiä kummastutti, miten niin hyvinvoivassa maassa kuin Suomi voi olla masennusta. Siitä täytyy jatkaa vielä, kun opetan vammaisuusaihetta, vaikka ne mielestäni ovat aivan eri asioita (toki eri tavoin vammautuneillakin voi olla mielenterveysongelmia). Täällä kuitenkin ehkä ajatellaan niiden kuuluvan saman kategorian alle. En siinä yhtäkkiä keksinyt kuin kaksi syytä: yksinäisyys ja siitä seuraava sosiaalinen deprivaatio, joka aiheuttaa masennusta sekä suomalainen mielenlaatu, joka taas on seurausta ilmastosta. Tästä jälkimmäisestä tietysti voidaan olla eri mieltä, mutta en voi sille mitään, että ajattelen, että ilmasto vaikuttaa suomalaisiin. Talvella olemme paljon enemmän sisäänpäinkääntyneitä kuin kesällä. Silloin emme juurikaan eroa mielestäni muista eurooppalaisista, vaan olemme hyvin sosiaalisia. Seuraavalle luennolle täytyy vielä keksiä muita syitä.

Luennoin täällä siis aiheista, joista en muuten luennoi, sillä oma spesialiteettini löytyy monikulttuurisuudesta ja diakoniasta. Mutta sosiaalityötä opiskelleena osaan tietysti pitää luentoja monista aiheista, kun valmistelen ne etukäteen. Onneksi sentään minun ei tarvinnut pitää luentoa johtamisesta, jota myös pyydettiin. Sainkin kollegalta (suurkiitos hänelle) hänen pitämiään luentoja mukaan, silti olen iloinen, ettei tarvinnut ruveta puhumaan aiheesta, jossa olisin ollut täydellisesti maallikko.

Aamupäivän luentojen päätteeksi minä + neljä muuta paikalla ollutta opettajaa (jotka olivat tulleet kuuntelemaan luentoani) saimme opiskelijoilta kukkakimput (jotka nyt ilahduttavat minua hotellihuoneessani ja tuoksuvat vahvasti), sillä keskiviikkona on täällä kansallinen opettajapäivä. Sitä on juhlittu jo viime viikolla, mutta juhlallisuudet huipentuvat tosiaan keskiviikkona. Siihenkin on mielenkiintoista osallistua. Erityistä täällä on, että luentojen päätyttyä joku opiskelijoista pitää kiitospuheen. Uskon, että se on vain vieraileville luennoitsijoille suotu kunnia. Muistavatkohan omat opiskelijamme edes aina taputtaa vieraille?

Iltapäivällä sitten pidin opettajille kvalitatiivisten menetelmien workshopia sairaanhoidollisessa tiedekunnassa. Kävimme läpi teoreettisesti kvalitatiivisia menetelmiä. Toki käytin runsaasti esimerkkejä luentojeni tukena. Huomenna sitten mietimme, miten muotoilla tutkimusongelma tutkimusprojetille, jonka heille annan. Tulemme myös miettimään, miten laaditaan puolistrukturoitu haastattelulomake, jotta kyseinen ongelma voidaan selvittää. Sen jälkeen opiskelijat saavat tehdä kukin yhden haastattelun ja kääntää sen englanniksi myöhempää käyttöä varten.

Illalla lähdin sitten kävelemään yksikseni kaupungille ja päädyin syömään intialaiseen ravintolaan. Valitsin mausteisuudessa mediumin, vaikka tunsin houkutusta valita hotin. Onneksi en valinnut, sillä mediumkin oli ihan riittävän tulista. Intialainen ravintola täällä on kuitenkin kallis. Eilen tapasin entisen vietnamilais-kiinalais-saksalaisen vaihto-oppilaamme perhetutun ja hänen ystävänsä ja söimme tässä läheisessä ravintolassa paikallista ruokaa. Kolmen hengen illallinen maksoi vähemmän kuin intialaisen ravintolan yhden hengen annos. Enkä tosiaan tilannut kalleimmasta päästä.

Takaisin kävellessäni mietin taas paikallista liikennettä ja onko siinä mitään sääntöjä. Aamulla olin miettinyt sitä myös, kun pyöräilin tänään tieteiden yliopistolle. Hurjaa menoa se oli, vaikka seurailin vain skootterilla ajavaa toista opettajaa, joka opasti minut perille. Täällä on ihan normaalisti oikeanpuoleinen liikenne, mutta sitten joku voi tulla aivan yllättäen vastaan väärällä puolella, kun haluaa napata jonkun kyytiin kadun toiselta puolelta. Liikennevalotkin täällä on, mutta aina niillä ei ole merkitystä, sillä ihmisiä ajaa vastakarvaan.

Jalankulkijan kannalta liikenne on ongelmallinen, koska valo-ohjatussakin risteyksessä saa olla varovainen, sillä aina jostain suunnasta pääsee ajamaan ja kääntymään ko. suuntaan. Äänimerkkiä käytetään ahkerasti, sillä varoitetaan, että tulossa ollaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen väistäisi. Yleensä ihmiset ajavat kaikessa rauhassa siinä kohtaa, missä ajavat ja se joka aikoo ohi koukkaa jotain kautta. Äänimerkki kuitenkin varoittaa, että nyt koukataan. Täällä pääsee eteenpäin se joka uskaltaa, jos joku ei uskalla, joutuu hän odottamaan ikuisuuden. Uskaltaminen koskee myös jalankulkijoita, jotka kuitenkin joutuvat sopeutumaan vahvemman oikeuteen ja puikkelehtimaan siitä, mistä pääsevät. Valppaus ja uskallus ovat siis liikennesäännöt, jotka ovat korkeimmassa kurssissa tämän vähäisen havainnoinnin perusteella, mikä minulla on huelaiseen liikenteeseen. Ja tämä on pikku kaupunki Hanoin ja Ho Chi Minhin rinnalla. Voi vain kuvitella, minkälaista siellä on.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Viikonloppumatkailua (eräs jännitystarina)

Viikonloppu on vaihto-opettajan vapaa-aikaa ja sehän pitää käyttää hyväksi, eihän täälläpäin maailmaa niin usein olla. Koska Huessa satoi armottomasti, tuntui hyvältä idealta lähteä pois Huesta. Suunnaksi otin reilun sadankilometrin päässä olevan Hoi Anin. Siellä on hurmaavat rannat ja UNESCON maailman perintökohde (on muuten Huessakin). Se tuntui paikalta, joka oli ehdottomasti nähtävä. Siispä tuumasta toimeen: varasin hotellin tripadvisorin suositusten perusteella ja maksoinkin sen etukäteen. Hotelli hoiti sitten matkalippujen tilaukset sinne ja takaisin.
Lähdin eilen illalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut poissa ikuisuuden. Hotellilta minut haettiin yhteiseen kokoontumispaikkaan. Vettä satoi jo aika railakkaasti ja katu kokoontumispaikan (joku matkatoimisto) lähellä alkoi lainehtia. Koska aamukahvi pyrki ulos, pyysin päästä toimiston vessaan. Se sijaitsi kadun varressa n. 10 metrin päässä ja sinne mennessäni jouduin uittamaan kenkäni. Myöhemmin eräs itävaltalainen vanhempi naishenkilö pyysi päästä vessaan. Lupauduin hänelle ja hänen matkatoverilleen saattajaksi, koska tunsin jo reitin. Kun mammat huomasivat vesilätäkön, kääntyivät he takaisin ja riisuivat kenkänsä ja painelivat sitten paljain jaloin lätäkön läpi (mikä olikin viisasta, sillä omat kenkäni ovat vieläkin kosteat). Pitelin heille sateenvarjoa samalla.
Bussi tuli Hanoista ja oli sään takia myöhässä. Bussissa ei ollut istumapaikkoja, vaan nukkumapaikkoja reilulle 30 hengelle, kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa. Viimeinen rivi oli viisipaikkainen kahdessa kerroksessa. Aikas näppärä idea olisi Suomessakin pitkän matkan yöbusseille. Vieressäni istui (makuuasennossa) itävaltalaisen naisen mies (ainakin niin oletin). Matkan varrella paljastui, että hän oli Caritaksen palveluksessa vapaaehtoisena ja vieraili projektikohteissa. Nyt he kuitenkin olivat menossa Hoi Aniin turisteina, kuten minäkin.
Menomatka sujui kovassa vesisateessa. Matkanvarrella näimme, miten vesi tunkeutui pihapiireihin ja rappusille asti, paikoin tielläkin oli vettä ja jouduimme ajamaan veden läpi. Vuoristoisella tieosuudella oli sortuma ainakin yhdessä kohdassa ja siinä ajettiin hyvin hiljaa. Hiljaa ajettiin muutenkin. Jos 130 km ajoon kuluu n. neljä tuntia miinus puolen tunnin tauko puolivälissä, tarkoittaa se todella hidasta ajoa. On tosin otettava huomioon, että tuohon aikaan on jo laskettu se, että ihmiset on haettu hotellilta ja on odotettu kohtaamispaikassa, että voidaan yhdessä lähteä.  Matka kulki osin meren rantaa pitkin. Ranta oli uskomattoman kaunista hiekkarantaa. Aallot löivät korkeina kohti rantaa, kunnes taittuivat valkoisiksi pärskeiksi rantahietikolle. Matkan loppupuolella sadekin lakkasi.
Perille päästyämme saimme kuulla, että vanha kaupunki on suljettu eikä siellä oleviin hotelleihin tulvan vuoksi päässyt. Meille neuvottiin kyllä tie, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Kävelin siihen suuntaan muutaman reppumatkaajan kanssa. Paikalta löytyi venekin, joka olisi kuljettanut meidät sinne 8 euron hurjaan hintaan (on siis paljon matkanteosta täällä). Onneksi keksin selvittää, onko hotellini auki. Numero ei vastannut ja eräs paikallinen sanoi, että hotelli on suljettu. Eipä auttanut muu kuin lähteä etsimään uutta hotellia mielessäni harmi, että joudun maksamaan yöstä uudelleen.
Siinä pähkäillessäni paikalle osui yksi amerikkalainen paikalla asuva, joka avuliaasti neuvoi minulle, mistä mahtaisi saada halvan hotellin ja jopa kuljetti minut moottoripyörällään hotellin luokse. Hotelli oli kuitenkin täyteen buukattu (tulvan vuoksi ihmisiä joutui siirtymään pois vanhan kaupungin hotelleista), mutta minulle järjestyi kuitenkin home stay –huone. Talo oli kohtuullisen lähellä ja hyväkuntoinen, mutta huonettani ei ollut käytetty pitkään aikaan. Siellä haisi homeelta. Kun työntekijä, pöläytti lakanoita, näytti minusta, että niissä oli hometahroja (myöhemmin, kun menin nukkumaan, minusta tuntui, että lakanat oli vaihdettu, sillä en huomannut enää mitään tahroja). Mutta eipä auttanut. Hyväksyin ja maksoin huoneesta 12 dollaria ja lähdin kaupungille.
Sain huomata, että kaupungilla monet kadut päättyivät veden alle. Sinnepäin ei siis ollut asiaa. Kauppiaat yrittivät pitää puotejaan auki, jos suinkin pystyivät. Osa joutui sulkemaan kauppansa, koska vesi tunki sisään kauppaan. Törmäsin matkalla itävaltalaiskolmikkoon ja toinen naisista kiitteli minua vielä kovin, kun olin ollut niin ystävällinen, että autoin häntä vessareissulla. Hekään eivät olleet päässeet hotelliinsa ja olivat buukanneet toisen.
Eksyin tietysti pimeässä enkä löytänyt tietä kadulle, josta olisin osannut suunnistaa majapaikkaani. Kun siinä ihmettelin elämääni, kysyi eräs paikallinen nainen, tarvitsinko apua. Kerroin hänelle osoitteen, mihin minun pitäisi päästä, mutta se oli hänelle tuntematon. Kun sitten rupesin kaivelemaan avainta, jossa minulla oli majapaikkani yhdyshenkilön puhelinnumero, niin hän siinä olleen hotellin nimen perusteella osasi neuvoa minut ko. hotellille, josta sitten osasin helposti home stay-huoneeseeni.
Tänä aamuna sitten keräsin kimpsuni ja kampsuni ja vein ne huoneen minulle järjestäneen hotellin aulaan. Hotellin työntekijä oli jo eilen ottanut yhteyttä matkatoimistoon, jonka kautta olin tullut Hoi Aniin ja sopinut, että bussi tulee hakemaan minut ko. hotellista. Tein kuitenkin vielä ennen bussin tuloa kierroksen kaupungilla, sillä minulla oli monta tuntia aikaa. Vesi oli jo laskenut monin paikoin, mutta vieläkin oli isoja alueita kokonaan veden vallassa. Onnekseni pääsin kuitenkin japanilaiselle sillalle ja kauniiseen pagodaan, jotka olivat jo vapautuneet vedestä. Edellisen päivän harmistus hotellista vaihtui hyvään mieleen siitä, että olin päässyt ne näkemään. Kävinpä vielä aikaa tappaakseni rentouttavassa hieronnassa.
Ja sitten bussia odottamaan. En kyllä osannut rentoutua, kun en voinut olla satavarma, että bussi tulee hakemaan minut tästä hotellista, kun lipussani oli toisen hotellin nimi. Aika kului ja kellonaikakin meni ohi. Työntekijät lohduttivat, että bussi vian kerää eri hotelleista ihmiset ja se kestää. Samaa bussia odotti myös eräs toinen, niin luulin. Bussi saapui reilut puoli tunti myöhässä. Henkilökunta kutsui meidät bussiin ja ajoimme jo seuraavan hotellin luo, kun lipuntarkastaja tuli katsomaan lippuani ja kertoi minun olevan väärässä bussissa. Bussi siis kyllä meni Hueen, mutta minun lippuni oli toisen yhtiön. Niinpä palasin hotellille, jossa alkoi hirveä soittorumba. Soittelu oli vielä kesken, kun hotellille saapui toinen bussi, joka asoittautuikin oikeaksi. Huokaisin helpotuksesta ja matka Hueen meni mukavasti, tällä kertaa tosin istuma-asennossa.
Viereisellä penkillä istui belgialainen nuori sosiaalityöntekijämies, joka oli vuoden työskenneltyään ottanut lopputilin ja lähtenyt kaverinsa (joka siis ei nyt ollut tällä matkalla) kanssa kiertelemään maailmaa: Madagaskar, Dupai ja Nepal oli nähty. Seuraavaksi oli tiedossa lento Meksikoon ja siitä Kuubaan, Peruun, Boliviaan, Agentiinaan ja Brasiliaan. Ihan rupesi minua hengästyttämään, kaikki tämä kahdeksassa kuukaudessa. En viitsinyt kysyä, että riittääkö sosiaalityöntekijän palkka.
Olin niin ilahtunut Hueen pääsystä, että laitoin facebookin päivitykseenkin tulleeni kotiin. Ihan vahingossa siis. Huomenna sitten pääsen taas opetuksen kimppuun.
 

perjantai 15. marraskuuta 2013

Sataa, sataa...

On satanut koko päivän. Nenääni en ole pistänyt ulos lounaalla käyntiä enempää. Paikoitellen kuulema tulvii, joten olen viettänyt aikaani valmistellen ensi viikon luentoja ja workshopia. Jonkin verran turhauttaa, kun ei pääse ulos kiertelemään ja oikomaan jäseniään. Tai pääsisin, jos uhmaisin sadetta. Tänään en kuitenkaan ajatellut uhmata, teen sen huomenna, sillä huomenna aion käydä Hoi Anissa. Matkaa sinne on vain 100 km, mutta matka kestää nelisen tuntia. Palaan sunnuntaina takaisin.

Huen sateessa on jotain erityistä, koska sade on yksi syy tulla turistina Hueen (Romance hotellissa olleen Hue-kirjan mukaan). Huen sade on myös romanttista, sillä samaisen opuksen mukaan sadetta voi ihailla yhdessä rakkaansa kanssa kulkemalla sateisilla kaduilla tai vain katselemalla sateen iskeytymistä katuun tai kuuntelemalla sen ropinaa. Ovatpa runoilijatkin innoittuneet Huen sateesta. Yritän joku päivä päästä joen toisella puolella olevaan isoon kirjakauppaan, jossa myydään englanninnoksia paikallisilta runoilijoilta vuosisatojen varsilta. Minua kiinnostaa, mitä he ovat sanoneet tästä sateesta, joka minua lähinnä ottaa päähän.

Hyvä puoli tässä sateessa on, ettei kastuessa tule kylmä (ainakaan minulle ei vielä ole tullut, tosin en ole kunnolla kastunutkaan). Ulkona on kuitenkin jotain 26 astetta lämmintä, se on toista kuin suomalainen kylmä syyssade. Sadetta on luvattu 90-100% lähipäiviksi, joten tuntumaa huelaiseen sateeseen tulen saamaan.

Olen harjoitellut hedelmien ostamista katukauppialta. He pyytävät aina 20 000 dongia (n. 80 centtiä) ostan mitä hedelmiä hyvänsä. Tänään minulle myytiin mandariinien kanssa paljon oksia, mutta kun en osaa kieltä, niin en viitsinyt ruveta rähisemään. Sitä paitsi pussillinen mandariineja on tosi kaunis, kun mukana on vihreitä lehtiä. Mangoja olen myös ostanut pari kertaa. Lisäksi aamiaisella ahmin mangopaloja. Suomeen tuodut mangot eivät koskaan pääse kypsymään näin mehukkaiksi. Nautin oikein urakalla. Muistelen myös ensikosketustani mangoihin. Se tapahtui vuonna 1986 Intiassa, silloisessa Kalkutassa, jossa tein opiskeluihin liittyvää harjoittelua. Paikallinen ystävämme opetti meidät pehmentämään kokonaisen mangon niin, että lopulta voimme imeä löysäksikäyneen hedelmälihan ulos pienestä aukosta. Todella kätevä tapa syödä mangoja.

Hedelmät ovat kuitenkin tuoneet vaivakseni pienet kärpäset. Ne eivät ole ihan samoja kuin mitä Suomessa syksyisin ilmestyy ja joita sanotaan banaanikärpäsiksi. Nämä ovat pienempiä, mutta varmaan joku banaanikärpäslajike kumminkin. Ovat kovia sikiämään, vaikka yritän niitä urakalla listiä hengiltä. Muihin luontokappaleisiin en ole vielä saanut kosketusta ellei lasketa koiria, joita täällä näkee esimerkiksi ravintoloissa lemmikkeinä. Tosin luulen, että kun lemmikki on syötetty pulskaksi, voi se päätyä myös jonkun lautaselle. Koirat syövät tähteitä ja kaluavat luita. Sinällään ihan kotoista.

torstai 14. marraskuuta 2013

Kvalitatiivinen jännityskertomus saa jatkoa

Huen aamu valkeni sateisena. Harmittelin, etten ole tullut vielä ostaneeksi kätevää sadeviittaa, joka paitsi että on hyvä suoja sateelta itsekunkin päällä, suojaa se myös pyöräilijän tai skootterilla ajajan niin, ettei ajaessa kastu. Lisäksi sadeviitta toimii kätevänä suojana parkissa seisovalle skootterille. Jouduin käyttämään mukanani tuomaa sateenvarjoa, mikä sinällään kyllä ajoi asiansa, mutta ei ollut yhtään niin kätevä kuin kanssakulkijoiden sadeviitat.

Aamusella käytin aikaani havainnointiin (kuten paikalliset asian ilmaisivat) sairaalan synnytys- ja lastentautien osastoilla. Eipä ole juuri lisättäävää aiempiin havainnointeihini samaisessa sairaalassa. Oman tietämykseni rajallisuuden vain huomasin yhä uudelleen, kun en ymmärtänyt tautien tai toimenpiteiden englanninkielisiäkään termejä (saati latinankielisiä). Onneksi sentään osasin keskustella lasten rokotuksista ja vertailla niitä Suomen ja Vietnamin välillä. Oli myös hellyttävää nähdä pienten vauvojen pesua, vaikka se melkoista liukuhihnatouhua olikin. Kätevästi se kyllä kävi. Samaan aikaan verhon takana (jonne sain kurkistaa) tehtiin kirurgista toimenpidettä rinnan alueella (mahtoiko olla kasvaimen poisto?). Onnekseni voin todeta, että havainnointivelvollisuuteni sairaalalla taisi päättyä tähän ja nyt voin enemmän keskittyä luentojeni muuttamiseen tarpeita vastaaviksi (olen ahtanut niihin ihan liian paljon tietoa) ja muiden yhteistyöhankkeiden valmisteluun.

Iltapäivän h-hetki oli sairaanhoitajaopiskelijoiden tapaaminen. Miten he olivatkaan mahtaneet selvitä antamastani tehtävästä? Täytyy todeta, että ne, jotka olivat tehtävän tehneet, olivat tehneet sen huolella (osalta tehtävä oli tekemättä -tämähän on tuttua jo Suomesta) ja tulostaneet tekemänsä haastattelun sellaiseen muotoon, jota itse en ollut huomannut ohjeistaa (ehkä tulkkini oli osannut ohjeistaa heitä siihen): teksti oli tulostettu täyttämään paperin vasen puoli ja oikealla puolella oli tilaa kirjoittaa. Ihanteellista koodaukselle.

Ensin luennoin pohjustukseksi sisällönanalyysistä. Kun rupesin käsillä näyttämään, miten runsaasta koodien määrästä muodostetaan kategorioita ja viimen käsitteitä, niin mukana olleet opettajat raahasivat paikalle ison tussitaulun, jonne sitten piirsin havaintokuvan prosessista. Tämän jälkeen laitoin opiskelijat etsimään tekemistään haastatteluista pienryhmissä motiiveja hakeutua sairaanhoitajaksi. Niitä löytyikin kaiken kaikkiaan kymmenkunta erilaista, jotka sitten kirjoitin taululle. Kyselin opiskelijoilta, mitkä heidän mielestään olivat samankaltaisia ja niin muodostimme kategorioita. Sitten vähän oikaisin ja loin käsitteet itse. Arvelin, että voi olla liian vaativaa ruveta muutaman tunnin pohjalla miettimään käsitteitä. Todennäköisesti joku joukosta olisi siihenkin jo pystynyt. Lopuksi kerroin, miten tästä kaikesta rakennetaan tutkimusraportti.

Olen ihan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka diani olisivat voineet olla ytimekkäämmät ja olisin voinut ihan rauhassa jättää puolet pois, koska en niitä ehtinyt näyttämään. Lisäksi olisin hyötynyt rikkaammasta englannin kielen taidosta, mutta menihän se näilläkin. Nyt sitten opettajien workshoppia suunnittelemaan samasta aiheesta. Onneksi on kuitenkin viikonloppu välissä.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Opiskelijoiden ohjausta – kuka ohjaa ja ketä?


Tänään sitten istuin skootterin takapaksilla pimeässä ajellen läpi pimeän ja vilkasliikenteisen Huen päämääränämme yliopiston eri tiedekuntien välinen lentopallo-ottelu. Jee, sairaanhoitajat voittivat oman eränsä! Olinkin ainoa länsimaalainen niissä kekkereissä. Onneksi urheilun kieltä on helppo ymmärtää, varsinkin kun on parinkymmenen vuoden kokemus kentänlaidalla olosta. Minun tapauksessani tosin jalkapallosta, mutta peli kuin peli. Ajomatkalla vedin itseeni kadunvarren tunnelmia katsellen kuinka ihmiset olivat kokoontuneet katsomaan yhdessä TV:tä, surffailemaan nettiin internetkahvilassa tai vain ostoksille mitä erilaisimpiin kadunvarsikauppoihin, joista osa oli kirjaimellisesti kadulla.
Harrastin myös viinatrokarin hommia. Pyynnöstä olin ostanut Suomesta kolme pulloa mustikkakoskenkorvaa. Ne ja rahat vaihtoivat omistajaa tänään eräässä huelaisessa ravintolassa, jonka nimi jääköön tässä yhteydessä mainitsematta (paikan ruoka on kyllä ihan suositeltavaa). Sairaanhoidon tiedekunnan varadekaani sai juotavaa tuleviin luner-juhliin.
Mutta sitten päivän teemaan, joka on opiskelijoiden ohjaus. Kerrankin pääsin nimittäin ohjaamaan ulkomailla olevia MMK-harjoittelijoita ihan paikan päällä. Tavallisesti ohjaus hoituu sähköpostitse tai puhelimitse/skypen kautta, mutta nyt oma kv-vaihto antoi mahdollisuuden tavata opiskelijoita kasvokkain.
Saimme sovittua tälle päivälle ohjauskeskustelun, johon mukaan pääsi myös kiireinen paikallinen tiimi. Tällä kertaa en alkanut kysellä tavanomaisia kysymyksiäni, vaan annoin järjestön johtajalle mahdollisuuden esitellä omalla tavallaan järjestön toimintaa. Sopivan tilaisuuden tullen aloin sitten kyselemään, miten opiskelijani olivat sulahtaneet mukaan toimintaan ja mitä tehtäviä he olivat päässeet tekemään. Yritin kysellä sitä niin, että myös opiskelijat pääsivät ääneen.
Siitä keskustelusta ei sen enempää, sillä se oli opiskelijoiden ohjauskeskustelu ja siksi luottamuksellinen. Sen vain totean, että kyllä opiskelijat joutuvat näin erilaisessa kulttuurissa lujille. Jo yksistään siinä, että opiskelijat ottavat paikkansa ja löytävät mielekästä tekemistä vieraassa kulttuurisessa kontekstissa on riittävästi. Monet tavallisetkin asiat vaativat paljon enemmän energiaa, kun ne tapahtuvat vieraassa kulttuurissa, jossa toimintatavat, hierarkiat ja arvostukset ovat erilaisia kuin omassamme.
Tämän olen tiennyt sekä omien aiempien kokemusten, lukemieni lukuisten opiskelijoiden harjoitteluraporttien että myös teorian kautta, mutta aina välillä on terveellistä uudistaa kokemuksensa, jolloin on jälleen tuoreessa muistissa se, miten paljon uuteen kulttuuriin sopeutuminen vaatii. Kävi itsellänikin tänään mielessä, mitäpä jos vain pysyisin turistina ulkomailla enkä etsiytyisi aina haasteellisiin tilanteisiin. Haasteet ovat kuitenkin kiehtovia ja niitä on nytkin edessä vielä kolmisen viikkoa.
Opiskelijat ovat opastaneet minua tähän kulttuuriin jo ennen tänne tuloani kertomalla kokemuksistaan ja olosuhteista. Täällä he ovat neuvoneet hyviä ruokapaikkoja ja reittejä. He ovat myös opastaneet minua tähän kulttuuriin: heillä on kaksi kuukautta takana, minulla vain viikko.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Menetelmäopetusta

Tänään oli siis se suuri päivä, jolloin ensimmäistä kertaa elämässäni opetin kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Kuulijakuntana neitseellinen sairaanhoito-opiskelijajoukko (n. 40opiskelijaa + muutama opettaja), joilla tietojeni mukaan ei ollut haisuakaan, mitä kvalitatiiviset menetelmät ovat. Varmistaakseen viestin perillemenon, yhdysopettaja oli lupautunut kääntämään luentoni. Käytännössä se tarkoitti sitä, että puolet sisällöstä oli jätettävä luennoimatta, itse asiassa enemmänkin, koska välillä mietin, mitähän kääntäjä mahtoi lisäillä väleihin, kun minuuttitolkulla yhtä lausetta käänti. Oletan kuitenkin, että kontekstoi esittämääni.

Esittelin siis lyhyesti, miten kvalitatiivinen menetelmä eroaa kvantitatiivisesta (koska se käsitykseni mukaan oli heille tuttu referenssipinta). Sitten nostin luovasti (?) opetuksen tueksi esimerkkejä, joiden kuvittelin liittyvän heidän todellisuuteensa. Esimerkiksi pohdimme kvantti- ja kvalitutkimuksen eroja tutkittaessa sairaalasta kotiutettavien liikenneonnettomuuspotilaiden hoitoa kotioloissa (olin melkoisen ylpeä itsestäni keksittyäni esimerkin, jolle tosin oli esikuvaa jo eilisessä sairaalavierailussa, joten ei ollut ihan tuulesta temmattu ajatus). Samasta esimerkistä ammensin sitten luentoni eri vaiheessa. Toisena esimerkkinä käytin sairaalaosaston tutkimista etnografisorienteisin menetelmin. Emme sinänsä puhuneet etnografiasta, vaan havainnoinnista, haastattelemisesta, dokumenttien keräämisestä ja tutkimuspäiväkirjan pitämisestä.

Tunnin lopuksi annoin heille haastatteluharjoitustehtävän. Olin rustannut tutkimuskysymyksen ja puolistrukturoidun haastattelulomakkeen valmiiksi. Päätin esitykseni vuolaisiin kiitoksiin ja sanoihin, että he voivat etsiä mukavan paikan, jossa voivat pareittain haastatella toisiaan. Kukaan ei liikahtanutkaan, mikä ihmetytti minua. Sen sijaan alkoi kova puheensorina, mutta mielestäni he eivät haastatelleet toisiaan tai sitten he haastattelivat aivan eri lailla kuin itse sen ajattelin tapahtuvan. Suomalaiset opiskelijat olisivat jo tässä vaiheessa etsiytyneet kahvikupin tai olutlasin äärelle samalla jonkinlaista haastattelua tehden. Lopulta kysyin yhdysopettajalta, pitääkö minun vielä erikseen lopettaa tämä tilanne (20 minuutin kuluttua siitä, kun jo luulin lopettaneeni). Ja todellakin: minun piti vielä erikseen lopettaa lunto ja pyytää niitä, jotka eivät ole saaneet haastatteluaan vielä tehtyä, tekemään se luennon jälkeen. Tätä seurasi yhden opiskelijan nouseminen ylös ja hän kiitti minua koko ryhmän puolesta.

Saa nähdä onko minulla torstaina yhtä monta haastattelua kuin on opiskelijoitakin puhtaaksikirjoitettuna ja valmiina analysoitavaksi vai miten silloin pitää luovia. Teemme silloin värikynien avulla sisällönanalyysiä neljän hengen ryhmissä, mikäli suunnitelmani pitävät kutinsa. Toivottavasti muistavat ottaa kynät mukaan.

Opettajien kanssa suunnittelimme sitten heti luennon jälkeen heille suunnatusta workshopista ensi viikolle. En pääse ihan vähällä tästä vaihdosta, vaan saan panna itseni todella likoon, jotta selviydyn kunnialla tulevista haasteista. Onneksi minulla on jo ajatuksenpoikanen liittyen opettajien workshopiin, kiitos kollegani Kyöstin.

Paikallisessa kulttuurissa näyttää hierarkia ihmisten välillä olevan selvä. Kun opiskelijat tulivat luokkaan, tulivat he valmiiksi kumarassa asennossa, etenkin jos tulivat tunnille vähän myöhässä kuten useammat tekivät. Kuulin myös omassa ohjauksessani olevilta diakilaisilta opiskelijoilta, että vietnamislainen mies on naista korkeammalla eikä tervehdi maannaistaan koskaan kädestä pitäen. Sen sijaan ulkomaalaista naista tervehditään kädestä.

Henkilökohtaisen elämäni rintamalla tapahtui asuinolosuhteiden muutos. Siirryin turistikeskustan läheisyydestä Romance-hotellista (jonka spa- ja uima-allaspalveluista ehdin onnekseni nauttia) lähemmäksi yliopistoa Binh Duong 4:n (-tiedoksi niille, jotka googlailevat mielellään) hieman vaatimattomimpiin, mutta ihan mukiinmeneviin oloihin. Huone on ainakin yhtä hyvä, työntekijät vähintään yhtä ystävällisiä ja palveluhenkisiä kuin Romancessakin (vietnamilaiset ovat saaneet syntymälahjaksi kohteliaisuuden ja palvelualttiuden), mutta oheispalveluja on vähemmän. Hintaa on reilut puolet vähemmän kuin edellisessä. Nyt yritän ottaa pikkuhiljaa kontaktia uuteen todellisuuteeni.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Aavistuksia tulevasta

Tänään oli ensimmäinen päivä vaihto-opettajan roolissa. Toki viimeviikollakin jo sitä roolia kannoin, mutta Suomen tiimin läsnäolo ja kokoustamiseen liittyvät loppuproseduurit ovat kyllä asia erikseen. Istuin siis aamulla kuuliaisesti hotellin ala-aulassa odottaen yhteyshenkilöni saapumista. Aurinko paistoi kirkkaasti eikä eilisestä sateesta ollut merkkiäkään ilmassa. Vaan kukaan ei saapunutkaan. Hotellin respasta yrittivät soittaa yhteyshenkilölle - ei vastausta. Laitoin itse tekstiviestin Suomen kännykkänumerosta, koska vielä en ole saanut hankittua paikallista. Harjoittelin numeron näppäilemistä kolmessa eri muodossa ja kolmas kerta toden sanoi: "luulimme, että pidät myrkyn takia vapaapäivän". Muistan kyllä, että keskustelimme aiheesta lauantaina, kun muu suomalainen ryhmä lähti lentokentälle. Siinä oli puhetta, että myrky kestää todennäköisesti kaksi päivää ja jos kestää vielä maanantaihin, niin silloin ei kannata töihin yrittää. Mutta aurinkopa paistoi täydeltä terältä eikä mieleeni tullut lainkaan pitää vapaata.

Yhteyshenkilöni järjesti minulle kuitenkin kyydin yliopistolle. Pääsin istumaan skootterin takapaksille. Torstaina matkalla lentokentältä hotellille sanoin hakijoilleni, että liikenne näyttää kyllä aika vaaralliselta skootterien kannalta enkä uskaltaisi ajaa niillä, kun en osaisi varoa muuta liikennettä. Onneksi minun ei nytkään tarvinnut varoa, vaan sain istua kokeneen kuljettajan takana. Oikeastaan oli aika mukavaa, koska matka oli yhtä puikkelehtimista muiden skoottereiden ja pyöräilijöiden välistä sekä autojen väistelyä, mutta kuuma auringonpaiste viileni mukavasti tuulessa. Liikenteen kääntymisen säännöt jäivät hämäriksi, sillä kääntyminen tapahtui luovasti.

Koska ensimmäinen viikkoni on pääasiassa lääketieteellisessä yliopistossa, sairaanhoidon tiedekunnassa, niin pääsin hetimmiten päivän aluksi seuraamaan, miten opiskelijat tekevät käytännön harjoittelua osastoilla (ei tosin diakilaiset, vaan ihan paikalliset). Koska aamun hakijani ohjaa opiskelijoita kirurgisella osastolla, niin sinnehän sitä mentiin. Ja eikös vain siellä ollut erilailla liikenneonnettomuuksissa vammautuneita potilaita. Opin että päivällä tuoduilla potilailla on pienemmät ruhjeet hiljaisten nopeuksien vuoksi, mutta yöllä tuotujen potilaiden vammat ovat vakavampia kovemman vaudin ja alkoholin takia. Toivottavasti kuskini osaavat olla varovaisia ja onneksi minä tulen istumaan kyydissä vain päivisin. Vastaakohan Diakin vakuutus?

Kiertäminen osastolla oli varsin mielenkiintoista, sillä sain nähdä antibiootin piikittämistä suoraan takalistoon (on kuulemma kivuliasta potilaalle), haavojen hoitamista (tässä maalaistaustastani oli erittäin suurta etua, joten en pyörtynyt), potilasta auttavia omaisia, paperitöiden tekemistä, hoitajien palaverin ja niin edelleen. Kävimme lääkekaapillakin, joka oli auki, lukuunottamatta kaikkein vaarallisimpia lääkkeitä, joilla oli oma lukollinen paikkansa lääkekaapissa. Kohtaamani ylihoitaja olisi halunnut esitellä minulle oikein mielenkiintoista tapausta (nimi pyyhkiytyi samantien mielestäni, kun ei ole alan osaamista), mutta joutui pettymään, koska minulla ei ollut sairaanhoidollista koulutusta.

Mielenkiintoista oli myös seurata, kuinka omaiset osallistuivat sairaalan elämään. Omaisia parveili sairaalan käytävillä ja istui potilashuoneissa potilaan sängyllä. Sairaalassa ei ole ruokahuoltoa, joten on täysin omaisen varassa, saako potilas ruokaa vai ei. Omaiset auttavat myös normaalin hygienian hoitamisessa. Sairaanhoitajien ja lääkäreiden kontolla sen sijaan on haavojen ja sairauksien hoitaminen. Niihin ei saraalassaoloaikana omaisia päästetä mukaan, mutta kun sairaalasta lähtö koittaa, valmennetaan omaiset vaihtamaan sidettä ja lääkitsemään sairasta.

Sairaalakierroksen jälkeen suunnittelin yhden nuoren opettajan kanssa huomisia luentojani kvalitatiivisista tutkimusmenetelmistä. Ajattelin opettaa menetelmien teoriaa, mutta panna opiskelijat tekemään pienimuotoisen tutkimuksen pienryhmissä. Tutkimuskysymykseksi ajattelin laittaa, mikä motivoi hakeutumaan sairaanhoitajaksi. Saavat haastatella toisiaan pienissä ryhmissä antamieni valmiiden puolistrukturoitujen kysymysten avulla. Yritämme sitten pienissä ryhmissä torstaina analysoida tuloksia sisällönanalyysin avulla. Saapi nähdä, miten opiskelijoiden oppimisen ja minun opettamiseni käy.

Täällä ei nimittäin ole opetettu kvalitatiivisia menetelmiä lainkaan ja lähden opiskelijoiden kanssa siis neitseellisestä tilanteesta. Täytyypi sanoa, etten ole myöskään opettanut kvalitatiivisia menetelmiä tätä ennen. Olen toki ohjannut lukuisia opinnäytetöitä, joista valtaosa on tehty kvalitatiivisilla menetelmillä, mutta muuten nämä aiheet eivät ole kuuluneet opetusvelvollisuuteeni. On tärkeää, että opiskelijat saavat harjoitella haastattelemista ja saamansa aineiston analysointia. Näyttäisi kuitenkin siltä, että opettajillekin pitäisi pitää joku workshop kvalitatiivisista menetelmistä. Puhuimmekin siitä jo vähän tänään. Katsotaan miten tämän asian kanssa käy.

Päivän päätteeksi laajennin reviiriäni hotellin ympäristössä. Kävelin Parfyymijoelle (joka on saanut nimensä tuoksustaan) ja sen rantaa pitkin, puikahdin takaisin kadulle ja yhtäkkiä huomasin olevani täysin turistittomalla alueella, jossa kadun varret olivat täynnä elämää. Kadulla myytiin vihanneksia, hedelmiä, tofua, kaloja, kodintarvikkeita ja vaatteita. Olipa joku pistänyt pystyyn pienen olutbaarinkin: nostanut puulaatikon päälle muutaman olutpullon ja laittanut muutaman tuolintapaisen ympärille. Minä menin kuitenkin turistialueelle hygieenisennäköiseen ravintolaan juómaan mangolassin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Sateisena päivänä

Taifuuni muutti sittenkin mielensä viime hetkellä ja pyyhälsi Huen ohi merellä. Ihmiset ovat kuitenkin huolissaan Hanoista, sillä taifuuni näyttää suunnistavan siihen suuntaan, vaikka sen ei aluksi pitänyt. Vettä on satanut illasta alkaen ja tuulikin on ollut kohtuullista, muttei ainakaan täällä kaupungissa myrskyisää. Sade on kuitenkin ollut sen verran taajaa, että olen pysytellyt lähinnä hotellilla. Lounaalle uskaltauduin naapuriravintolaan, jossa söin erinomaista malesialaisittain valmistettua paistettua riisiä kanalla sekä jälkiruuaksi banaanipannukakkua. Jälkimmäinen oli ihan hyvää, mutta todennäköisesti jatkossa maistelen muita laatuja.

Yllätyksekseni puhelin soi puolen päivän aikoihin ennen kuin ennätin lounaalle. Siellä puhui ohjattavanani olevien diakilaisten opiskelijoiden paikallinen ohjaaja. Keskustelimme sitten kaksi tuntia hotellin ala-aulassa Vietnamin sosiaalityöstä tai paremminkin sen puutteesta. Olenkin sitten varustautunut paikallisin pohjatiedoin (mutta toivottavasti en kuitenkaan ennakkoluuloisesti) ensi viikon haasteisiin.

Ensi viikko tosin kuluu enemmän lääketieteellisessä sairaanhoitajia kouluttaessa laadullisiin tutkimusmenetelmiin, mutta jo perjantaina pääsen tutustumaan myös sosiaalityön oppiaineeseen. Mielenkiintoiset neljä viikkoa siis tulossa. Toiveenani on oppia tästä maasta ja ihmisten tavasta ajatella ja tehdä asioita edes jotain. En halua mennä vain luonnoimaan siitä, mitä olen oppinut Suomessa oman koulutukseni ja urani kautta, vaan haluaisin löytää tavan, joka on sensitiivinen tälle kulttuurille. Vaan on siinä haastetta, sillä kuukausi on hyvin lyhyt aika rakentaa kulttuurisensitiivistä ja dialogista vuorovaikutusta, varsinkin kun joidenkin asioiden ymmärtäminen ei käy käden käänteessä. Haluaisin nimittäin, että tässä vaihdossa en vain minä ole se, joka oppii, vaan voisimme yhdessä oppia jotakin.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Taifuunia odotellessa

Olen jo toipunut pitkän matkan rasituksista, vaikken juurikaan saanut lennolla (Helsinki-Frankfurt-Ho Chi Ming City-Hue) nukuttua. Matkalla Johannesburgiin uni tuli kohtuullisesti eikä ympäristön äänet juuri häirinneet. Elimme ilmeisesti suunnilleen samaa vuorokausirytmiä kaikki. Samaa ei voi sanoa lennosta itään. Yö alkoi meikäläisittäin kovin aikaisin ja niinpä elämäkin jatkui koneessa monenlaisin äänin. Vietnam airlines'n kone oli kyllä muuten oikein hyvä, ruoka ja palvelu erinomaista, mutta penkin selkänojaa ei oltu suunniteltu nukkumiseen. En kuitenkaan antanut itselleni lupaa nukahtaa ensimmäisen päivän aikana Huessa (Ho Chi Ming Cityssäkin piti odotella kaksi ekstratuntia sääolosuhteiden takia), vaan sinnittelin mukana muiden suomalaisten ja parin nepalilaisen matkassa. Illalla kyllä nukahdin harvinaisen hyvin ja kun aamulla kello soi puoli kahdeksan, tuntui kuin uni olisi katkennut kesken kaiken. Hyvin nukutun yön (itse asiassa jo kahden) jälkeen tuntuu  siltä, että olen virkeä eikä jet lagia sitten loppujen lopuksi ilmeisesti tullutkaan.

Eilinen päivä sujui lääketieteellisen yliopiston tiloissa HOPE-kokouksen loppuproseduureissa, mikä tarkoittaa puheita ja lahjoja puolin ja toisin. Erilaiset härpäkkeet vaihtoivat omistajaa ja sertifikaatteja jaettiin. Iltapäivällä kierreltiin opiskelijoidemme mukana sairaalan eri osastoilla ja saimme nähdä vietnamilaista sairaalakulttuuria. Sängyssä ei ollut lakanoita, vaan bambumatto (tai vastaava). Sängyssä saattoi nukkua kaksi potilasta tai omainen ja potilas. Muutenkin omaisten läsnäolo sairaalassa oli vahva. Hoitoja sai sitä mukaa kuin niistä maksettiin.

Illalla sitten juhlittiin yhdessä hyvän vietnamilaisen ruuan ja karaoken merkeissä. Voin uskoa Kyösti-kollegan olleen oikeassa hänen kertoessa, että ihmisillä täällä idässä on lähes poikkeuksetta absoluuttinen sävelkorva, niin upeita ääniä kuulimme. Vararehtorit ja dekaanit juhlivat kanssamme kovin riehakkaasti ja osallistuivat innokkaasti myös karaokelaulantaan ja tanssiin.

Hayan-taifuunin lähestyminen on kuitenkin aiheuttanut muutoksia muiden suomalaisten matkaohjelmaan. Kollegat siirtyivät päivää aikaisemmin Hanoihin, jonne myrskyn ei pitäisi ulottua ja huomenna palaavat kotimaahan. Minä sen sijaan pääsen (?) seuraamaan myrskyn kehittymistä aitiopaikalta. Paikallisten mukaan myrskyn pitäisi olla täällä huomisaamuna seitsemältä paikallista aikaa ja jatkuvan vielä maanantaihin. Saapi nähdä, pääsenkö vielä maanantaina yliopistolle. Todennäköisesti täältä menee sähköt ja puhelin- ja nettiyhteydet joksikin aikaa. En osaa vielä pelätä, koska näin raju myrsky on kokemusmaailmani ulkopuolella. Sydämessäni rukoilen kuitenkin varjelusta meille kaikille täällä oleville.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Viime viikko kului Etelä-Afrikassa Yoma-hankkeen käynnistysseminaarissa Pretoriassa. Yoma-hanke on bilateraalinen tutkimusprojekti Etelä-Afrikan ja Suomen välillä, rahoittajana Suomen Akatemia. Projektiin on kuitenkin saatu omalla rahoituksellaan mukaan ruotsalaiset ja norjalaiset kollegat. Tässä hankkeessa tutkimme yhteiskunnan reuna-alueille jääneiden nuorten elämää ja uskonnollisten yhteisöjen heidän kanssaan tekemää työtä. Suomen osaksi koitui valita pieni paikkakunta ja valinnaksi tuli Lammi (osa Hämeenlinnan kaupunkia nykyään). Minun osuudekseni tulivat monikulttuurisuuteen liittyvät asiat, erityisesti vastaanottokeskus ja sen reunamilla tapahtuva toiminta.

Hanketta Suomen päässä koordinoi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan käytännöllisen teologian laitos. Diakonia-ammattikorkeakoulun työntekijänä olen päässyt onnekkaasti mukaan tähän hankkeeseen, vaikka Suomen Akatemia ei meille käsittääkseni muuten ole tutkimusrahoituksia myöntänytkään.

Oli mielenkiintoista olla mukana tutkimushankkeen käynnistämisessä monikulttuurisessa tiimissä. Hanketta valmistellut ryhmä oli toki tehnyt ison esityön, mutta me muutkin pääsimme osallistumaan ottamalla kantaa ehdotuksiin ja ehdottamaan itsekin. Erilaiset mielipiteet alkoivat lähentyä toisiaan ja viikon lopuksi meillä oli yhteinen käsitys, miten tästä eteenpäin. Tästä eteenpäin pääsystä kiitos kuuluu napakasti projektia vetäneille valmistelevan tiimin jäsenille, joilla useilla oli kokemusta kansainvälisen projektin rakentamisesta. Itse kyllä olin tässä ihan oppitytön roolissa.

Matka oli minulle ensimmäinen Etelä-Afrikkaan, siksi aivan must-kohteisiin kuului Sowetoon ja Apartheid-museoon tutustuminen. Jälkimmäinen oli erityisen vaikuttava, vaikka ei Sowetokaan kylmäksi jättänyt. Erityisesti kosketuin Apartheid-museon filmistä, joka kertoi Nelson Mandelan vapautumisen päivästä ja siitä riemusta, mitä se ihmisissä synnytti. Muuntyylistä uutta elämässäni edusti safarille osallistuminen. Varsinkin kirahvit veivät sydämeni! Hankkeen merkeissä on mahdollisuus parin vuoden päästä palata Etelä-Afrikkaan. Sitä odotellessa.