Lähtötunnelmia

Olenko koskaan halannut hotellin henkilökuntaa? En, mutta tänään halasin, kun hyvästelin yhden kolmesta vakituisesta työntekijästä, koska hän on huomenna iltavuorossa. Jokainen heistä on todella mukava ja avulias. Palvelu täällä on kyllä pelannut oikein hyvin. Koiran kakat jäävät joskus portaisiin, kun niitä ei taida käyttää muut kuin minä. Täällä työntekijät tekevät töitä joka päivä vuoden ympäriinsä, jos ovat töissä yksityisellä. Palkkakin on sellainen, että tekee mieli katsella töitä jostain muualta. Siis jos niitä olisi. Julkisella puolella on viikonloppuvapaat ja kymmenen päivän loma. Hotellista otettu loma on aina palkatonta.

Tänään pidin myös "jäähyväisluentoni" sairaalasosiaalityöstä. Se oli tavallaan alustus keskustelulle, joka jatkuu sairaanhoidollisen tiedekunnan ja sosiaalityön oppiaineen välillä. Tämä oli eräänlainen käynnistys asialle. Tarve oli kyllä jo tiedostettu aikaisemmin. Yllättävästi monet vasta valmistuneet sairaanhoidon nuorista opettajista korostivat keskustelussa sitä, että sosiaalityöntekijän pitäisi tuntea sairauksia ja niiden vaikutuksia ihmisiin. Tämä on tietysti plussaa, mutta yritin korostaa sitä, että moniammatillisessa tiimissa osaamista tulee erisuunnista vähän eri painotuksin ja yhdessä syntyy sellaista osaamista, jota muuten ei syntyisi. Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea, mutta tuoda oma asiantuntijuutensa yhteiseen jakoon potilaiden hyväksi ja heidän asioissaan.

Luento päättyi vietnamilaiseen tapaan päätösseremonioihin, joka tarkoitti, että minulle pidettiin puheita, annettiin todistus sekä lahjoja. Protokollaan tietysti kuului, että minä pidin vastapuheen. Sitten otimme HUMPin Phuongin kanssa taksin ja matkasimme kiertotietä joen toiselle puolelle, koska liikenneruuhkan takia lähin silta oli suljettu. Menimme The Northern Facen kauppaan ostamaan minulle vähän paksumpaa takkia. Tuotteet valmistetaan täällä Vietnamissa ja rahdataan sitten muualle maailmaan. Tosin hinta on täällä vain ihan muuta kuin esimerkiksi Suomessa.

Jatkoimme sitten samaa ajoa ravintolaan, jossa jäähyväisillallinen pidettiin. Ruokalajit seurasivat toisiaan. Menin jo laskuissa sekaisin. Tuumasin vain heille, että heille on varmaan sitten pettymys, kun tulevat Suomeen, kun saavat pääruuan ja jälkiruuan ja parhaassa tapauksessa jonkun alkupalan. Jotkut Pohjoismaissa olleet kertoivatkin vastaavista kokemuksista vähän huvittuneina.

Ensimmäisena ruokana oli, kuinkas muuten, possun pintaa runsaalla läskillä ja nahalla. Ei siinä auttanut nirsoilla niin kuin olin opettajien päivänä vielä tehnyt, vaan läskipala puikkojen väliin, dippaus chilisoosiin ja suuhun. Ja kyllä ne sillä tavalla menivät alas ilman sen kummempia hankaluuksia. Ja toisen vielä suuremman askeleen otin siinä, että nyt oli pakko juoda olutta, vaikken pidä siitä. Maljojen nostelu täällä on nimittäin tärkeä osa tällaista illanviettoa. Kun malja nostetaan, se myös juodaan pohjaan saakka ja lasi täytetään välittömästi uudelleen. Siitä pitävät muut pöydässä istuvat huolen. Koska olen seurannut tätä hommaa jo useamman kerran, ymmärsin lantrata omaa juomaani vedellä (jonka jälkeen olut tietysti oli vielä pahempaa). Tällälailla olin kuitenkin kykenevä nostelemaan maljoja koko parin-kolmen tunnin ajan, jonka illallisella istuimme.

Eikä tällaiset illanistujaiset ole mitään ilman laulua. Niinpä sitä laulettiin, jopa minä lauloin Kalliolle kukkulalle ja eikös vain HUMPin Phuong videoinut sen ja laittanut facebookiin. Meikäläisen täältäsinnepäin laulanta on nyt sitten täällä kaikkien Phuongin absoluuttisen sävelkorvan omaavien ystävien kuunneltavissa ja eteenpäin jaettavissa. Mutta vietnamilaisten kollegojeni laulantaa oli taas mukava kuunnella, koska laulu soi niin puhtaasti. Runojakin kuulin. Tämä kansa näyttää olevan ansioinut erityisesti laulussa ja runoudessa. Yritin etsiä kirjakaupasta vietnamilaista runoutta englanniksi käännettyna, mutta sitä en harmikseni saanut.

Nyt sitten on aika katsoa, mahtuvatko kaikki tavarat matkalaukkuun. Huen äänet vaihtuvat pian kotimaisiin ääniin. Paljon vien täältä mukanani, osa varmasti kirkastuu vasta matkan varrella. Koen saaneeni paljon, varmasti enemmän kuin osasin antaa.

Ekskursioita

Aamulla syötyäni hotellin aamupalan, tuli Trang hakemaan minua opintokäynnille HOPE-järjestöön (hopecenterhue@yahoo.com). Koukkasimme kuitenkin katukeittiön kautta ja nautimme vietnamilaisen aamupalan. Varmaankin yhdysopettajan keksintöä, sillä hän mainitsi minulle joskus, että minun pitäisi päästä vietnamilaiselle aamiaiselle. Niinpä nautin kulhollisen nuudelisoppaa. Sitten kahden aamiaisen voimin jaksoin illalliseen saakka. Ei lounasaikaan tehnyt mieli kahvia ja pullaa kummempaa.

HOPE-järjestö auttaa eri tavoin vammaisia opettamalla heille käytännön taitoja vähän samaan malliin kuin suomalaisissa lähinnä kehitysvammaisten työpajoissa. HOPEssa opeteltiin ompelemista, kutomista, korien punontaa, savitöitä rakutekniikalla sekä erilaista muuta pientä askartelua. Juuri nyt ompelimossa valmistettiin jonkun firman työvaatteita.

Iltapäivällä menin Hain (vaihto-oppilaamme Kevinin perhetuttu) kanssa hänen yhteisöönsä Peaceful Bamboo Familyyn (www.eurasia.org.vn), joka sekin auttaa eri tavoin vammaisia nuoria ihmisiä. Paikka oli aivan uusi ja rakennukset olivat hienoja. Yhteisön takana on Sveitsissä asuvia vietnamilaisia, jotka ovat onnistuneet keräämään paikalle rahoitusta. Tässäkin paikasta vammaiset saivat oppia erilaisia taitoja samaan tapaan kuin HOPEssa. Bamboo Familyn paikka sijaitsee kuitenkin Huen laidalla, joten siellä on tilaa myös puutarhalle. Puutarhaa hoidetaan biodynaamisin periaattein ja asukkaat pääsevät osallistumaan puutarhan hoitoon. Kävin ihailemassa inkiväärikasvustoa ja teepensaita (joiden lehtiä siis käytetään vain tuoreena OIKEAN vihreän teen valmistamiseen). Oli siellä puutarhassa paljon muutakin, osa tuttuja, osa tuntemattomia kasveja.

Toiminta oli vielä käynnistysvaiheessa, vaikka toiminta on ollut pystyssä jo vuodesta 2009 lähtien. Osa toiminnoista kyllä käy jo täydellä teholla, mutta uusia rakennuksia nousee alueelle vielä koko ajan. Nyt oli valmistumassa teehuone/myymälä ja perustusvaiheessa oli lastentarha vammaisille lapsille. Kovasti tuntui olevan kehittelyideoita. Tontti kyllä asettaa jonkinmoiset rajoitteet ja minusta näytti siltä, että nyt ei enää mahdu mitään uutta, jos kasvimaasta halutaan pitää kiinni tai sitten pitää ostaa lisää maata.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kun paikan johtaja kertoi, miten Huen kaupungin virkamiehet eivät meinanneet uskoa, että he ovat rakentamassa vammaisten yhteisöä, jossa asutaan yhdessä (osa työntekijöistä asuu paikan päällä). Ajatus yhteisöstä oli nimittäin viranomaisille kummallinen ja he luulivat, että lupia (ja mahdollisia avustuksia) pyydetään johonkin muuhun tarkoitukseen vammaisuuden varjolla.

Illalla olikin sitten kiljuva nälkä, kun olin jättänyt lounaan väliin. Hakeuduin ihan turistikeskustaan lounaalle (siellä saa maksaa kaksin-kolminkertaisen hinnan paikallisiin ravintoloihin nähden), mutta halusin vielä käydä ostoksilla yhdessä liikkeessä ja kävellä takaisin yökatua pitkin. Yökadulla on monenlaista roinaa myytävänä. Paikalliset tungeksivat siellä aika lailla.

Kävin myös hieronnassa, mikä täällä on erilaista kuin Suomessa. Hieroja hyppää samalle lavitsalle ja sieltä samasta tasosta käsin painelee. Siinä saa hentokin tyttö voimaa toisella lailla, kuin maasta käsin. Toisaalta kaipaan kyllä suomalaista urheiluhierojaa, joka osaa löytää kipeät paikat. Tämä täällä on kyllä mukavaa, mutta enempi silittelyä kuitenkin.

Eräs huijaustarina

Tänään se sitten tapahtui, mikä todennäköisesti kohtaa monia muitakin matkaajia jossain elämän vaiheessa. Tulin tukeneeksi paikallista rikollisuutta astumalla heidän virittämäänsä ansaan. Minua pyydettiin vaihtamaan euron kolikkoja, koska pankki ei ota niitä vastaan. Moneen kertaan edessäni laskettiin, että summa on oikein ja minä luovuin seteleistäni. Tyhmyyttäni en siinä heti tarkistanut, mitä sain. Tiedä, olisinko saanut omiani pois, vaikka olisin tarkistanutkin, sillä siinä vaiheessa, kun setelit olivat heidän kädessään, niin skoottorin kaasu olisi toiminut. Tarkistaminen olisi pitänyt tehdä silloin, kun itse en vielä seteliä olisi antanut.

Viereisen kaupan myyjä sanoi minulle heti nuorten naisten poistuttua paikalta, että olin tullut huijatuksi. Mielessäni ihmettelin, miksei hän sitten puuttunut tilanteeseen, jos kerran tiesi, että naiset ovat huijareita. Olisin siitä hyvästä vaikka ostanut hänen kaupastaan jotain, mitä en olisi tarvinnut. Nyt olen 26 euroa köyhempi. Sinällään raha ei ole onneksi iso. Täällähän sillä saa vaikka mitä. Miksi siis kannattaa tehdä kunnon töitä, kun rahaa saa helpommallakin.

Yleisesti ottaen vietnamilaisten moraali on korkealla ja täällä voi luottaa siihen, että kaupoissa saa rahasta oikein takaisin. Ihmiset ovat auttavaisia ja kohteliaita. Jokaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin niitä, jotka ovat astuneet lain ja moraalin väärälle puolelle. Toivotaan, että naisten kotona asuu sairas isoäiti, jonka hoitotoimenpiteisiin piti saada rahaa. Pahoin kuitenkin pelkään, että se raha menee yhtä helposti kuin tulikin.

Kävin tänään myös opiskelijoittemme loppukeskustelun heidän harjoittelupaikassaan. Hyvin olivat menestyneet siellä. Palattuani kotikulmille menin tekemään ostoksia kadunkulman hedelmämyyjältä. Samalta olen ostanut usein ennenkin. Tällä kertaa sain 20 000 dongilla ( yksi dollari) eniten hedelmiä, mitä olen täällä koskaan saanut. Näköjään saan jo tutun ”alennusta”, vaikka luulen, että maksan silti enemmän kuin paikalliset. Satunnaiselta ostajalta voi näköjään kiskoa vähän enemmänkin ylihintaa kuin vakioasiakkaalta.

Vähän enemmän kuin turisti

Viimeisen sunnuntaipäivän ohjelmassa oli matkan turistillinen osuus Huessa. Siispä satoi tai paistoi, vanha Citadel oli nähtävä. Eipä onni suosinut sään suhteen: aamulla satoi kaatamalla. Päivän mittaan meitä onneksi vähän armahdettiin ja vettä tuli rajumman alun jälkeen hiljaisemmin. Kierroksen päätteeksi iltapäivällä alkoi jo poutaantuakin, niin ettei myöhäisen lounaan (klo 14.30) jälkeen tarvinnut hotellille mennessä sadetakkia.

Oppaana tänään minulla oli Hai. Hai on entisen vaihto-oppilaamme Kevinin siskon tuttuja ja sitä kautta sain yhteyden häneen. Hän oli luvannut Kevinin perheelle näyttää minulle Hueta. Tänään oli vihdoin sellainen päivä, jolloin se mahdollistui. Ensin kiersimme parin tunnin ajan vanhaa Citadelia, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Se on kuningaskunnan aikainen hallintorakennus ajalta, jolloin Hue oli vielä Vietnamin keskus. Sotien aikoina se tuhoutui kuitenkin pahoin ja nyt sitä on entisöity, vaikka vieläkin paljon on maantasalla. Alue on laaja ja siellä on paljon nähtävää.

Ajelimme sitten Huen reuna-alueille, joista löytyvät kuninkaallisten haudat. Kävimme kahdella haudalla. Vanhemman kuninkaan ja tämän puolison hauta olivat vielä kohtuullisen kokoisia, mutta nuoremman kuninkaan (Khai Dinh) hauta oli kyllä todella komea palatsi. Vanhemman kuninkaan hauta oli turisteilta suljettu, sillä hautaan liittyvässä pagodassa tehtiin remonttia. Sinne kuitenkin pääsi hyvin kulkemaan eikä haudalle menoa ollut kielletty. Hai ajatti minua myös kukkulalle, josta avautui hieno maisema joelle. Paikka vaikutti oikein romanttiselta pariskuntien kuherteluun (sään salliessa).

Hai vei minut myös omaan uskonnolliseen yhteisöönsä tutustumaan. Se oli luostari, jonka ympäristö oli rakennettu mietiskelyyn sopivaksi. Joka sunnuntai hän menee sinne kuuntelemaan ensin puolentoista-kahden tunnin saarnan ja sen jälkeen mietiskelemään joko erilliseen mietiskely- huoneeseen tai sitten kävellen erityisesti mietiskelyä varten rakennetulla polulla. Paikka henki tyyneyttä. Koska paikalle sattunut munkki oli Hain tuttu, antoi hän luvan meille mennä pagodaan kaikkein pyhimmälle alueelle, joka on varattu uskovaisille rukoilijoille. Yritin olla mahdollisimman kunnioittava päästessäni aivan Buddhan alttarin viereen. Otin tämän suosionosoituksena minulle (tai ehkä se kuitenkin oli Haille).

Uskonto on monella tapaa läsnä täällä arjessa. Mahtaisi olla ateistilla kakistelemista täällä, kun lähes jokaisessa talossa (mukaan lukien kaupat, ravintolat, hotellit yms.) on alttari, johon on laitettu uhriksi hedelmiä tai muuta sellaista (kerran näin jopa savukeaskin) ja jolla palaa suitsuketikku. Eikä ole harvinaista, että ulkona kävellessään törmää rukoilevaan ihmiseen. Hotellihuoneesta kuulen välillä kellon kilinää, mikä liittyy myös uskonnollisiin rituaaleihin.

Olen yrittänyt selvittää, mikä oli uskonnon asema silloin, kun tiukka kommunismi oli vallassa. Useimmat vastaajat sanovat kuitenkin, että Vietnamissa on aina oltu uskovaisia, enemmistö buddhalaisia, joten sitä on yhtälailla harjoitettu kommunismin kaudella. Vain yksi vastaaja sanoi minulle, että tiukan kommunismin aikaan uskonnollista toimintaa rajoitettiin. Ehkä tämä kertoo jotain ihmisten sisäisestä maailmasta versus ulkoisista pakoista. Olen erittäin iloinen, että pääsin näkemään tänään sellaisia kohteita, jotka kertovat minulle paljon Vietnamin historiasta ja uskonnosta.

Illalla vielä sitten minut oli kutsuttu yhdysopettajan kotiin illalliselle. Mukaan oli kutsuttu lisäksi sosiaalityön professori ja historian tiedekunnan (vara?)dekaani. Professorin tarakalla menin ja dekaanin tarkalla tulin takaisin. Siinä välissä söimme (taas) uskomattoman upean illallisen. Dekaani piti huolen, että varmasti otan kaikkia sortteja ja nosteli omilla puikoillaan lautaselleni herkkupaloja. Ja jälleen bakteerit vaihtoivat omistajaa.

Nyt pistelin myös sikapalat ihroineen, kun en viitsinyt närppiä. Ja hyvinhän se meni. Lisäksi oli kalaa (nam), kevätrullia (nam), keittoa, sekasalaattia (jossa sellaisia(kin) lehdyköitä, joita en ole koskaan maistanut, mutta, jotka olivat tosi maukkaita), mustekalaa vihanneksilla sekä jostakin minulle tuntemattomasta kasviksesta tehtyä todella hyvää pöperöä (ko. kasvis, basilika, sianliha, katkarapu). Palanpainikkeena oli vihreää teetä (opin, että oikea vihreä tee tehdään tuoreista lehdistä ja kuivattu vihreä tee ei ole ensinkään vihreää teetä). Lopuksi herra dekaani halusi viedä minut kahville ja päräytti kalliiseen rantakahvilaan. Onnistuin muuttamaan kahvin jäätelöksi, joten ehkä yöunet eivät sittenkään mene.