tiistai 3. joulukuuta 2013

Ekskursioita

Aamulla syötyäni hotellin aamupalan, tuli Trang hakemaan minua opintokäynnille HOPE-järjestöön (hopecenterhue@yahoo.com). Koukkasimme kuitenkin katukeittiön kautta ja nautimme vietnamilaisen aamupalan. Varmaankin yhdysopettajan keksintöä, sillä hän mainitsi minulle joskus, että minun pitäisi päästä vietnamilaiselle aamiaiselle. Niinpä nautin kulhollisen nuudelisoppaa. Sitten kahden aamiaisen voimin jaksoin illalliseen saakka. Ei lounasaikaan tehnyt mieli kahvia ja pullaa kummempaa.

HOPE-järjestö auttaa eri tavoin vammaisia opettamalla heille käytännön taitoja vähän samaan malliin kuin suomalaisissa lähinnä kehitysvammaisten työpajoissa. HOPEssa opeteltiin ompelemista, kutomista, korien punontaa, savitöitä rakutekniikalla sekä erilaista muuta pientä askartelua. Juuri nyt ompelimossa valmistettiin jonkun firman työvaatteita.

Iltapäivällä menin Hain (vaihto-oppilaamme Kevinin perhetuttu) kanssa hänen yhteisöönsä Peaceful Bamboo Familyyn (www.eurasia.org.vn), joka sekin auttaa eri tavoin vammaisia nuoria ihmisiä. Paikka oli aivan uusi ja rakennukset olivat hienoja. Yhteisön takana on Sveitsissä asuvia vietnamilaisia, jotka ovat onnistuneet keräämään paikalle rahoitusta. Tässäkin paikasta vammaiset saivat oppia erilaisia taitoja samaan tapaan kuin HOPEssa. Bamboo Familyn paikka sijaitsee kuitenkin Huen laidalla, joten siellä on tilaa myös puutarhalle. Puutarhaa hoidetaan biodynaamisin periaattein ja asukkaat pääsevät osallistumaan puutarhan hoitoon. Kävin ihailemassa inkiväärikasvustoa ja teepensaita (joiden lehtiä siis käytetään vain tuoreena OIKEAN vihreän teen valmistamiseen). Oli siellä puutarhassa paljon muutakin, osa tuttuja, osa tuntemattomia kasveja.

Toiminta oli vielä käynnistysvaiheessa, vaikka toiminta on ollut pystyssä jo vuodesta 2009 lähtien. Osa toiminnoista kyllä käy jo täydellä teholla, mutta uusia rakennuksia nousee alueelle vielä koko ajan. Nyt oli valmistumassa teehuone/myymälä ja perustusvaiheessa oli lastentarha vammaisille lapsille. Kovasti tuntui olevan kehittelyideoita. Tontti kyllä asettaa jonkinmoiset rajoitteet ja minusta näytti siltä, että nyt ei enää mahdu mitään uutta, jos kasvimaasta halutaan pitää kiinni tai sitten pitää ostaa lisää maata.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kun paikan johtaja kertoi, miten Huen kaupungin virkamiehet eivät meinanneet uskoa, että he ovat rakentamassa vammaisten yhteisöä, jossa asutaan yhdessä (osa työntekijöistä asuu paikan päällä). Ajatus yhteisöstä oli nimittäin viranomaisille kummallinen ja he luulivat, että lupia (ja mahdollisia avustuksia) pyydetään johonkin muuhun tarkoitukseen vammaisuuden varjolla.

Illalla olikin sitten kiljuva nälkä, kun olin jättänyt lounaan väliin. Hakeuduin ihan turistikeskustaan lounaalle (siellä saa maksaa kaksin-kolminkertaisen hinnan paikallisiin ravintoloihin nähden), mutta halusin vielä käydä ostoksilla yhdessä liikkeessä ja kävellä takaisin yökatua pitkin. Yökadulla on monenlaista roinaa myytävänä. Paikalliset tungeksivat siellä aika lailla.

Kävin myös hieronnassa, mikä täällä on erilaista kuin Suomessa. Hieroja hyppää samalle lavitsalle ja sieltä samasta tasosta käsin painelee. Siinä saa hentokin tyttö voimaa toisella lailla, kuin maasta käsin. Toisaalta kaipaan kyllä suomalaista urheiluhierojaa, joka osaa löytää kipeät paikat. Tämä täällä on kyllä mukavaa, mutta enempi silittelyä kuitenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti