Maahanmuuton ekonomiaa

Tänään keskityimme tarkastelemaan maahanmuutto taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin näkökulmasta. Todennäköisesti viisaat päättäjämme ovat kuunnelleet samanlaista taloudellista viisautta päättäessään kehitysavun leikkauksesta. Ajatuskulku menee suunnilleen näin. 

Kun maahanmuuttoa tapahtuu, laskevat palkat vastaanottajamaassa. Samaan aikaan ne kuitenkin nousevat lähtömaassa. Toisaalta, kun palkat laskevat tulomaassa, jää omistajille enemmän käteen. Lähtömaassa taas käy päinvastoin eli omistajat joutuvat kiristelemään pussinsuuta. Globaalilla tasolla hyöty on kuitenkin merkittävä. Maahanmuutto hyödyttää siis niin paljon taloustieteen näkökulmasta, että sitä tulee suosia, jotta kasvua tapahtuu. Tietysti tulomaan työväestö voi protestoida, mutta mahtaako se mitään markkinavoimille onkin jo toinen kysymys.

Maahanmuutto edistää myös kehittyvistä maista lähtöisin olevaa henkilön taloudellista tilannetta paljon enemmän kuin vaikkapa mikrolaina. Opimme, että mikrolainan avulla tehty bisnes tuottaa vain noin kuudesosan siitä, mitä tuottaa se, kun henkilö muuttaa paremman elintason maahan. Jälleen kerran tulee suosia maahanmuuttoa. Tässä kohtaa voimme unohtaa lähes kokonaan bruttokansantuotteen sillä vain luonnollisella henkilöllä ja hänen kokoamallaan omaisuudella on merkitystä. Niinpä guayanalainen henkilö on rikkaampi kuin brasilialainen, vaikka Guayanan kansantuote on huomattavasti pienempi. Tämä johtuu maahanmuuton tuomasta varallisuudesta.

Tällainen taloustiede siis ohjaa ajattelua kohti individualismia ja parempien ansioiden saamista. Yksilöä tämä houkuttaa. Samalla voi tietysti tukea kotimaahan jääneitä rahalähetyksillä. Kotimaahanhan jäävät tämän logiikan mukaan ne, joilla on vähemmän taitoja ja edellytyksiä selvitä uusissa olosuhteissa. Kermat kuoriutuvat päältä länsimaihin.

Entä miten käy köyhistä köyhimpien ja muiden heikompiosaisten? Siihen kysymykseen ei taloustieteilijämme lähtenyt vastaamaan. Tehokkuudella kun on yksiselitteinen määritelmä, mutta oikeudenmukaisuudella ei. Ehkä väliintulevien tekijöidenkin hahmottaminen on talouden näkökulmasta turhan monimutkaista. Opetus tältä päivältä on se, että tarvitsemme entistä kipeämmin kehitysyhteistyötä. Varsinkin jos tämä logiikka pitää paikkansa. 

Viikonlopun verran turismia

Täällä Firenzessä ei näkynyt pridekulkuetta, ehkä se jossain meni, muttei ainakaan silmiini osunut. Sen sijaan täällä kyllä Hare Krishnat ovat liikkeellä aika massiivisesti. Heidän kulkueisiinsa olen törmännyt sekä eilen että tänään.

Perjantaisen opastetun kiertokävelyn innoittamana lähdin lauantaina hyvissä ajoin (klo 8.00) Uffizin taidemuseoon. Olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin, sillä vaikka olin jonossa jo puoli yhdeksältä, oli jonoa jo kertynyt museon eteen riittävästi. Museo oli avautunut jo varttia yli kahdeksan ja ensimmäiset olivat siis jo sisällä. Minä odottelin vain noin kolme varttia, jotkut varmaan sen 90 minuuttia, joka odotusaikana näytössä näkyi. Olisi kannattanut uskoa kävelyretken opasta, joka kehotti varaamaan sisäänpääsyliput etukäteen neljän euron lisämaksusta. Näin tehneet saivat nimittäin kiilata mukavasti ohi. Tämä vinkkinä teille, jotka aiotte joskus Uffiziin, joka on kuulema Italian paras taidemuseo.

Kyllä sitä katsottavaa riittikin. Rikkautta ja vaurautta on siunaantunut tänne Firenzeen aikojen saatossa enemmän kuin kylliksi ja se on näkynyt esimerkiksi taiteiden suosimisessa. Danten Divina Komedia on syntynyt näissä maisemissa, samoin monet kuuluisat arkkitehdit ja taiteilijat ovat pystyneet toteuttamaan ideoitaan rikkaiden mesenaattien avulla. Tuomiokirkko on varsinainen arkkitehtuurin taitonäytös. 

Sisältä se on kuitenkin melko yksinkertainen, mutta kattomaalaukset kupolissa sekä itse kupolin rakenne ovat uskomattoman hienoja.

En kuitenkaan suosittele tulemaan Firenzeen turistisesongin aikaan, vaikka silloin kaupat eivät suljekaan  lounastauoksi ja ovat auki pyhät ja arjet, mikä ei Italiassa ole ollenkaan vakiintunut käytäntö muuten. Kadulla kuulee koko ajan muita kieli kuin italiaa ja myyjät kaupoissa puhuvat yleensä erinomaista englantia. Itse ainakin tulisin mieluummin silloin, kun on väljempää.

Lauantaina lounasaikaan etsiydyin (vahingossa tosin) herkku- ja viinipuotiin, jossa tarjoiltiin brunssi. Brunssi ei ihan vastaa suomalaista käsitystä brunssista, mutta sisälsi mukavia ja maistuvia pikkupaloja seitsemän euron hintaan itsepalveluperiaatteella, joten kukin voi ottaa sen verran kuin halusi. Seuraksi voi ostaa lasillisen (tai kaksi) viiniä. Falanghina Mastroberardino valkoviini sopi oikein hyvin pikkupalojen seuraksi.

Tuliaisten ostaminen on yksi vaikeimmista asioista. Turhaa ei viitsisi viedä ja mukavien tuliaisten etsiminen on taas vaivalloista. Operaatio on vielä pahasti kesken. Vihreää kahvia ostin itselle tutustuakseni samalla sen väitettyihin terveysvaikutuksiin (mitähän ne muuten ovat?). Muuten voi vaan ihmetellä sitä tavaran määrää, mitä täällä on. Monet asiat ovat myös niin hinnakkaita ja erikoisia, ettei niitä Suomesta löydy. Jos en olisi juuri ostanut kirpputorilta kahdella kympillä päiväpeittoa, voisin ostaa täältä hienon pellavaisen muutamalla sadalla eurolla. Tosin samalla pitäisi ostaa toinen matkalaukku ja maksaa siitä lisämaksu lentokoneessa. Eli kauppaan olisi jäänyt ilman sitä kahden kympin kirpputoripeittoakin.

Sunnuntaina sitten jatkoin shoppailemista matkustamalla Barberinon outlettiin. Päivän olisi voinut ehkä mukavemminkin viettää, kun asteita oli reilusti yli kolmekymmentä. Shoppailualue oli nimittäin täynnä pieniä putiikkeja (ja vähän isompiakin), joihin täytyi kulkea ulkokautta. Nyt ovat tuliaiset paremmalla tolalla. Yksi on vielä ostamatta, mutta siitäkin on jo idea.

Tukalan paluubussimatkan (ilmastointi toimi todella heikosti) jälkeen kävin vielä rautatieaseman vieressä olevassa Maria Santa di Novellan kirkkomuseossa. Sekin oli oikein näkemisenarvoinen. Kuvat vain ovat kamerassa. Huomenna sitten uusin voimin pohtimaan demografisia kysymyksiä, ikääntymistä ja sosiaaliturvasysteemiä maahanmuuton viitekehyksessä.

Monitieteisyyden kutsu

Viikko on takana opiskelua kesäkoulussa. Ryhmässämme on 25 opiskelijaa eri puolilta, edustamme useita tieteenaloja ja kulttuureja/uskontoja. Oppiminen on siis ollut moninkertaista. Vaikka sosiaalipolitiikkaa tai sosiaalityön päivät ovat mielenkiintoisia, en silti koskaan ole joutunut pohtimaan asioita näin monelta kantilta. En olisi tullut pohtineeksi, ellei olisi ollut ihmisiä, jotka esittävät kysymyksiä näkökulmasta, jota itse en olisi tullut ajatelleeksi tai tuovat esille seikkoja, joita oman ajatteluni rajoittuneisuus ei olisi ymmärtänyt nostaa esille.

Tämän viikon aikana olemme pohtineet turvapaikanhakuun liittyviä kysymyksiä, diasporassa olemisen näkökulmia, siirtolaisuuden kysymyksiä niin laillisuuden, talouden kuin sukupuolenkin näkökulmista. Olemme hahmotelleet maahanmuuttajuuden syitä teoreettisten mallien avulla ja tehneet siihen liittyviä ryhmätöitä. Voisi sanoa, että takana on erittäin tehokas viikko. Vaikka ajattelenkin olevani melkoisen valveutunut suomalaisen maahanmuuttotilanteen ja -keskutelun suhteen, on tämä viikko lisännyt tietoisuuttasi monella tapaa ja koen olevani etuoikeutettu saadessani pohtia näitä teemoja.

Myös keskustelut tauoilla ja vapaa-aikana ovat olleet erittäin hedelmällisiä. Ilman niitä en tietäisi mitään venäläisistä morsiamista Turkissa tai ukrainalaisista kotiapulaisista Italiassa enkä liioin Keralan hyvinvoivasta osavaltiosta Intiassa, josta kuitenkin lähdetään sankoin joukoin siirtolaisiksi Lähi-Itään. Syyt ja seuraukset ovat saaneet uusia puolia ja kuva siirtolaisuudesta ja sen selityksistä on laajentunut. 

Virallista ja epävirallista oppimista siis tapahtuu monilla eri tasoilla. Nyt on kuitenkin edessä viikonloppu ja voin leikkiä turistia pari päivää. Sinällään ei yhtään hullumpi juttu, sillä Firenze, kuten muukin Italia on yhtä laajaa ulkoilmamuseota.

Juhannuksen juhlintaa firenzeläisittäin

Juhannus jäi väliin tänä vuonna koto-Suomessa. Onneksi sitä kuitenkin juhlittiin 24.6. täällä Firenzessä San Giovannin (Johannes Kastajan) päivänä. Se on täällä paikallinen vapaapäivä, koska San Giovanni on Firenzen suojelupyhimys. Muualla Italiaa eilen pakerrettiin ahkerasti. Niin tehtiin myös EUn tiloissa. Siellä ei kuulema noudateta kansallisia vapaapäiviä, koska ihmiset tulevat eri puolilta.

San Giovannin juhlinta alkoi jo edellisiltana, kun sain nauttia huoneestani Tiziano Ferron konsertista. Tiziano on täällä Italiassa suosittu ja ihmiset osasivat hänen laulujaan ulkoa. Tässä pieni maistiainen: Tiziano Ferro: Incanto. Konsertti päättyi vasta puolenyön jälkeen. Jos olisin osannut italiaa, olisin voinut laulaa mukana.

Eilen illalla menimme sitten pienellä porukalla katsomaan kaupungille juhlintaa. Menimme paikalliseen tapaan aperativolle, mikä tarkoittaa sitä, että kun otat juoman, saat myös antipastoja. Aperativon jälkeen emme enää tarvinneetkaan illallista, niin runsaasti kaikenlaista pientä syötävää tuli pöytään. Sitten olikin aika siirtyä eteenpäin.

Fiume Arno -joenranta oli täynnä ihmisiä ja siltojen päällä oli ihmisiä pakkaantuneina vieläkin tiukemmin. Mielessä häivähti, mitä tapahtuisi, jos silta pettäisi. Vuosisatoja se on kestänyt ja kesti nytkin. Ilotulitukset vaivät taivaalle satoja tuhansia euroja, mutta olivat kyllä todella hienoja.

Ilotulitus kesti yli puolituntia. Kun se loppui, oli taputusten paikka. Sitten pikkuhiljaa ihmiset lähtivät valumaan pois. Sen sijaan autot, joita joenvarsitiellä oli usempikin tukkeentuneena, eivät päässeet lähtemään mihinkään, koska ihmisten poisvaluminen kesti kauan. Eipä päässyt mihinkään myöskään ambulanssi, joka pillit ulvoen ajoi autojonon perään. Siellä se aikansa antoi pilliensa soida, kunnes kuljettaja varmaan totesi sen turhaksi ja jäi odottelemaan, joska väylä selkiäisi. Sitä me taas emme nähneet, koska lähdimme valumaan ihmisvirran mukana kohti Piazza san Marcoa ja bussia.

Uutta oppimassa

Opettaja on nyt opiskelijan roolissa tämän ja seuraavan viikon. Tekee hyvää päivittää tietojaan ja samalla oppia uuttakin. Olin niin kiireinen kevätlukukauden viimeisinä viikkoina, etten ehtinyt paremmin tutustua, mihin tarkalleen olin menossa. Pääasia oli, että sisältö on hyvä ja että matkustin oikeaan paikkaan. Täällä sitten minulle on paljastunut, että olen EU:n kovassa tutkimusytimessä.

Olen siis Firenzessä European University Instituten ja Migration Policy Groupin järjestämässä kesäkoulussa opiskelemassa maahanmuuton eri puolia. Opiskelijajoukko koostuu pääasiassa itseäni puolta nuoremmista tohtoreista tai väitöskirjaansa tekevistä opiskelijoista. Mukana on onneksi myös joitakin maahanmuuttajatyössä toimivien järjestöjen edustajia sekä ikäiseni (villi veikkaus) egyptiläinen YK:ssa palvellut nainen, joka on juuri vaihtamassa työpaikkaa Kairon amerikkalaiseen yliopistoon.

Osallistujat tulevat eripuolilta, kauimmat Afrikan eri maista ja Intiasta. Olemme monitieteinen ryhmä. Mukana on lakimiehiä sekä laajalla kirjolla sosiaalitieteilijöitä, ainakin. Yhdistävänä tekijänä meillä on kiinnostus maahanmuuttoon liittyviin kysymyksiin. Monet ovat tehneet tutkimusta tähän alueeseen liittyen. Huomaan myös, että monilla on kokemusta EUn tehtävistä tai työryhmistä. Luulen, että tässä joukossa on tulevia vaikuttajia. Pätevää joukkoa joka tapauksessa, monet merkittävillä paikoilla jo.

On mielenkiintoista katsoa, mihin tämä kaksiviikkoinen johtaa ja minkälaista tietoa saamme. Saa nähdä, ehdinkö hyödyntämään hienoa kirjastoa, joka täällä on. Päivät ovat nimittäin energiaa vieviä (tosin vasta toinen takana) ja opiskelupäivän jälkeen mieli tekee hengähtää hetki. Instituutti sijaitsee hieman Firenzen ulkopuolella kukkulalla ja hotellimme kilometrin verran kukkulan rinnettä alaspäin Firenzen puolella. Firenzessä en ole vielä käynyt, mutta huomenillalla on ajatus mennä juhannusta juhlimaan. San Giovanni on Firenzen suojelupyhimys ja huomenna paikallisilla on vapaapäivä (jota ei ole muualla Italiassa) - me tietysti opiskelemme päivän ahkerasti.

Lopuksi vielä kuva hotellin ikkunasta Firenzeenpäin.

Lähtötunnelmia

Olenko koskaan halannut hotellin henkilökuntaa? En, mutta tänään halasin, kun hyvästelin yhden kolmesta vakituisesta työntekijästä, koska hän on huomenna iltavuorossa. Jokainen heistä on todella mukava ja avulias. Palvelu täällä on kyllä pelannut oikein hyvin. Koiran kakat jäävät joskus portaisiin, kun niitä ei taida käyttää muut kuin minä. Täällä työntekijät tekevät töitä joka päivä vuoden ympäriinsä, jos ovat töissä yksityisellä. Palkkakin on sellainen, että tekee mieli katsella töitä jostain muualta. Siis jos niitä olisi. Julkisella puolella on viikonloppuvapaat ja kymmenen päivän loma. Hotellista otettu loma on aina palkatonta.

Tänään pidin myös "jäähyväisluentoni" sairaalasosiaalityöstä. Se oli tavallaan alustus keskustelulle, joka jatkuu sairaanhoidollisen tiedekunnan ja sosiaalityön oppiaineen välillä. Tämä oli eräänlainen käynnistys asialle. Tarve oli kyllä jo tiedostettu aikaisemmin. Yllättävästi monet vasta valmistuneet sairaanhoidon nuorista opettajista korostivat keskustelussa sitä, että sosiaalityöntekijän pitäisi tuntea sairauksia ja niiden vaikutuksia ihmisiin. Tämä on tietysti plussaa, mutta yritin korostaa sitä, että moniammatillisessa tiimissa osaamista tulee erisuunnista vähän eri painotuksin ja yhdessä syntyy sellaista osaamista, jota muuten ei syntyisi. Kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea, mutta tuoda oma asiantuntijuutensa yhteiseen jakoon potilaiden hyväksi ja heidän asioissaan.

Luento päättyi vietnamilaiseen tapaan päätösseremonioihin, joka tarkoitti, että minulle pidettiin puheita, annettiin todistus sekä lahjoja. Protokollaan tietysti kuului, että minä pidin vastapuheen. Sitten otimme HUMPin Phuongin kanssa taksin ja matkasimme kiertotietä joen toiselle puolelle, koska liikenneruuhkan takia lähin silta oli suljettu. Menimme The Northern Facen kauppaan ostamaan minulle vähän paksumpaa takkia. Tuotteet valmistetaan täällä Vietnamissa ja rahdataan sitten muualle maailmaan. Tosin hinta on täällä vain ihan muuta kuin esimerkiksi Suomessa.

Jatkoimme sitten samaa ajoa ravintolaan, jossa jäähyväisillallinen pidettiin. Ruokalajit seurasivat toisiaan. Menin jo laskuissa sekaisin. Tuumasin vain heille, että heille on varmaan sitten pettymys, kun tulevat Suomeen, kun saavat pääruuan ja jälkiruuan ja parhaassa tapauksessa jonkun alkupalan. Jotkut Pohjoismaissa olleet kertoivatkin vastaavista kokemuksista vähän huvittuneina.

Ensimmäisena ruokana oli, kuinkas muuten, possun pintaa runsaalla läskillä ja nahalla. Ei siinä auttanut nirsoilla niin kuin olin opettajien päivänä vielä tehnyt, vaan läskipala puikkojen väliin, dippaus chilisoosiin ja suuhun. Ja kyllä ne sillä tavalla menivät alas ilman sen kummempia hankaluuksia. Ja toisen vielä suuremman askeleen otin siinä, että nyt oli pakko juoda olutta, vaikken pidä siitä. Maljojen nostelu täällä on nimittäin tärkeä osa tällaista illanviettoa. Kun malja nostetaan, se myös juodaan pohjaan saakka ja lasi täytetään välittömästi uudelleen. Siitä pitävät muut pöydässä istuvat huolen. Koska olen seurannut tätä hommaa jo useamman kerran, ymmärsin lantrata omaa juomaani vedellä (jonka jälkeen olut tietysti oli vielä pahempaa). Tällälailla olin kuitenkin kykenevä nostelemaan maljoja koko parin-kolmen tunnin ajan, jonka illallisella istuimme.

Eikä tällaiset illanistujaiset ole mitään ilman laulua. Niinpä sitä laulettiin, jopa minä lauloin Kalliolle kukkulalle ja eikös vain HUMPin Phuong videoinut sen ja laittanut facebookiin. Meikäläisen täältäsinnepäin laulanta on nyt sitten täällä kaikkien Phuongin absoluuttisen sävelkorvan omaavien ystävien kuunneltavissa ja eteenpäin jaettavissa. Mutta vietnamilaisten kollegojeni laulantaa oli taas mukava kuunnella, koska laulu soi niin puhtaasti. Runojakin kuulin. Tämä kansa näyttää olevan ansioinut erityisesti laulussa ja runoudessa. Yritin etsiä kirjakaupasta vietnamilaista runoutta englanniksi käännettyna, mutta sitä en harmikseni saanut.

Nyt sitten on aika katsoa, mahtuvatko kaikki tavarat matkalaukkuun. Huen äänet vaihtuvat pian kotimaisiin ääniin. Paljon vien täältä mukanani, osa varmasti kirkastuu vasta matkan varrella. Koen saaneeni paljon, varmasti enemmän kuin osasin antaa.

Ekskursioita

Aamulla syötyäni hotellin aamupalan, tuli Trang hakemaan minua opintokäynnille HOPE-järjestöön (hopecenterhue@yahoo.com). Koukkasimme kuitenkin katukeittiön kautta ja nautimme vietnamilaisen aamupalan. Varmaankin yhdysopettajan keksintöä, sillä hän mainitsi minulle joskus, että minun pitäisi päästä vietnamilaiselle aamiaiselle. Niinpä nautin kulhollisen nuudelisoppaa. Sitten kahden aamiaisen voimin jaksoin illalliseen saakka. Ei lounasaikaan tehnyt mieli kahvia ja pullaa kummempaa.

HOPE-järjestö auttaa eri tavoin vammaisia opettamalla heille käytännön taitoja vähän samaan malliin kuin suomalaisissa lähinnä kehitysvammaisten työpajoissa. HOPEssa opeteltiin ompelemista, kutomista, korien punontaa, savitöitä rakutekniikalla sekä erilaista muuta pientä askartelua. Juuri nyt ompelimossa valmistettiin jonkun firman työvaatteita.

Iltapäivällä menin Hain (vaihto-oppilaamme Kevinin perhetuttu) kanssa hänen yhteisöönsä Peaceful Bamboo Familyyn (www.eurasia.org.vn), joka sekin auttaa eri tavoin vammaisia nuoria ihmisiä. Paikka oli aivan uusi ja rakennukset olivat hienoja. Yhteisön takana on Sveitsissä asuvia vietnamilaisia, jotka ovat onnistuneet keräämään paikalle rahoitusta. Tässäkin paikasta vammaiset saivat oppia erilaisia taitoja samaan tapaan kuin HOPEssa. Bamboo Familyn paikka sijaitsee kuitenkin Huen laidalla, joten siellä on tilaa myös puutarhalle. Puutarhaa hoidetaan biodynaamisin periaattein ja asukkaat pääsevät osallistumaan puutarhan hoitoon. Kävin ihailemassa inkiväärikasvustoa ja teepensaita (joiden lehtiä siis käytetään vain tuoreena OIKEAN vihreän teen valmistamiseen). Oli siellä puutarhassa paljon muutakin, osa tuttuja, osa tuntemattomia kasveja.

Toiminta oli vielä käynnistysvaiheessa, vaikka toiminta on ollut pystyssä jo vuodesta 2009 lähtien. Osa toiminnoista kyllä käy jo täydellä teholla, mutta uusia rakennuksia nousee alueelle vielä koko ajan. Nyt oli valmistumassa teehuone/myymälä ja perustusvaiheessa oli lastentarha vammaisille lapsille. Kovasti tuntui olevan kehittelyideoita. Tontti kyllä asettaa jonkinmoiset rajoitteet ja minusta näytti siltä, että nyt ei enää mahdu mitään uutta, jos kasvimaasta halutaan pitää kiinni tai sitten pitää ostaa lisää maata.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli se, kun paikan johtaja kertoi, miten Huen kaupungin virkamiehet eivät meinanneet uskoa, että he ovat rakentamassa vammaisten yhteisöä, jossa asutaan yhdessä (osa työntekijöistä asuu paikan päällä). Ajatus yhteisöstä oli nimittäin viranomaisille kummallinen ja he luulivat, että lupia (ja mahdollisia avustuksia) pyydetään johonkin muuhun tarkoitukseen vammaisuuden varjolla.

Illalla olikin sitten kiljuva nälkä, kun olin jättänyt lounaan väliin. Hakeuduin ihan turistikeskustaan lounaalle (siellä saa maksaa kaksin-kolminkertaisen hinnan paikallisiin ravintoloihin nähden), mutta halusin vielä käydä ostoksilla yhdessä liikkeessä ja kävellä takaisin yökatua pitkin. Yökadulla on monenlaista roinaa myytävänä. Paikalliset tungeksivat siellä aika lailla.

Kävin myös hieronnassa, mikä täällä on erilaista kuin Suomessa. Hieroja hyppää samalle lavitsalle ja sieltä samasta tasosta käsin painelee. Siinä saa hentokin tyttö voimaa toisella lailla, kuin maasta käsin. Toisaalta kaipaan kyllä suomalaista urheiluhierojaa, joka osaa löytää kipeät paikat. Tämä täällä on kyllä mukavaa, mutta enempi silittelyä kuitenkin.