Aamuinen vesisade kuivui auringon paisteeseen, joka myöhemmin vaihtui pilvipoudaksi. Mukava talvisää siis huelaisittain. Aurinkoisessa säässä oli mukava aamutuimaan istua skootterin takapaksilla ja suunnata kohti paikallista lastensuojelulaitosta. Kenttäkäynti siis. Amerikkalaiset Huen ystävät pitävät yllä lastenkotia, jossa on 24 eri-ikäistä lasta aina alakoululaisesta yliopisto-opiskelijoihin saakka. Lapset tulevat niin köyhistä perheistä, ettei vanhemmilla ole varaa heitä kasvattaa tai vanhemmat ovat lähteneet kauaksi töihin tai ovat kuolleet. Harmi vain, että amerikkalaiset ovat vähentäneet tukeaan, kun siellä on taloudellisesti tiukempaa.
Lastenkodissa satsataan siihen, että lapset pääsevät kouluun. Vietnamissa koulumaksuja peritään kaikilla tasoilla. Köyhimmät tosin pääsevät puolella hinnalla ainakin peruskoulutukseen. Sen sijaan ruuasta tingitään ja lapsille valmistetaan hyvin halpaa perusruokaa. Opiskelu on Vietnamissa aikaa vievää puuhaa, sillä koulu alkaa jo seitsemältä aamulla. Se tarkoittaa herätystä kello kuusi ja aamiaista heti perään. Yhdeltätoista tullaan kotiin lounastauolle, joka kestää kahteen. Siinä välissä myös otetaan pikkutorkut (todennäköisesti nukuttaa isompiakin). Kahdesta viiteen ollaan taas koulussa. Illallisen jälkeen on hieman aikaa leikkimiseen ja pelailuun. Sitten alkaa kotitehtävien vuoro. Niitä tehdään seitsemästä kymmeneen. Isommat ohjaavat pienempiä. Lisäksi apuna ovat emännät, jotka paitsi hoitavat keittiön, ovat enemmän tai vähemmän päteviä opettamaan koulussa opetettavia asioita.
Lastenkoti näytti vahvasti rakennetulta, mutta se on rakennettu liian alavalle maalle eikä rakennusvaiheessa ole lisätty maata perustuksien alle. Niinpä talviaikana pahimmillaan tulva nousee metrin korkeuteen, joskus enemmänkin ja tulee siksi portailta sisään ja kaikki alakerran huoneitten asukkaat ja tavarat on evakuoitava toiseen kerrokseen. Tätä sattuu parikolme kertaa talvessa joka vuosi. On siinä hommaa.
Kävin lounaalla opettajakollegan kanssa paikallisessa katukuppilassa. Pyysin opettajaa tilaamaan, mitä parhaaksi näkee, koska en itse osaa arvioida, mitä haluaisin tuntemattomien ruokalajien joukosta. Söimme papuja, joiden joukossa oli minulle tuntematonta vihannesta sekä katkarapuja, pieniä kokonaisia kaloja liemessä, jossa oli tomaattia ja ananasta (ei kuitenkaan ollut keitto, vaan pikemminkin kastikkeentapainen), porsaan fileepaloja vahvalla läskireunuksella sekä riisiä. Mukaan sai sekoittaa chiliä ja jotain toisenlaista lientä, jossa siinäkin uiskenteli chilipaloja. Hyvää oli ja tämä kaikki maksoi suunnilleen neljä euroa kahdelta henkilöltä.
Iltapäivällä pidin sitten viimeisen kvalitatiivisten menetelmiän työpajan lääketieteellisessä yliopistossa. Tällä kertaa muokkasimme tutkimuskysymystä ja mietimme, millaisilla puolistrukturoiduilla kysymyksillä siihen voisi etsiä vastausta. Opiskelijani (jotka siis olivat nuoria opettajia) olivat ahkeria ja saivat muodostettua melko kelvollisen kysymyssarjan, joita sitten vielä muokkasimme yhdessä. Nyt he saavat sitten tehdä harjoituksena yhden haastattelun kukin. Analyysiä teemme sitten toivonmukaan myöhemmin.
Illalla olin sitten opiskelijoiden (Diak + Hamk) kanssa yhdessä syömässä samassa intialaisessa ravintolassa, jossa olin eilen. Ruoka oli hyvää tänäänkin: palak paneer + naan-leipää + mangolassi. Tänään on syöty herroiksi. En pääse laihtumaan, vaikka ajattelin etukäteen, että saan kaksi ylimääräistä kiloa varmaan vaihdossa pois. Täytyy vain ihmetellä, miten paikalliset pysyvät niin hoikkina, vaikka naisetkin syövät suunnilleen kaksi kertaa enemmän kuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti