Matkailu avartaa

Blogini on vaiennut moneksi päiväksi, sillä olen ollut pidennetyllä viikonloppureissulla Kambodzassa. Täälläpäin maailmaa kaikkeen on varattava aikaa, niinpä matkustamiseenkin tarvitaan enemmän aikaa kuin välimatkat antavat ymmärtää. Lähdin reissuun perjantaiaamuna. Koska junat ovat täällä usein (ehkä jopa säännöllisesti) myöhässä, minun piti lähteä aamujunalla (7.53). Juna tuli Hanoista (ja matkasi Ho Chi Mingiin) ja oli jotakuinkin 45 minuuttia myöhässä. Tutustuin siinä odotellessa nuoreen saksalaiseen tyttöön, joka oli tullut Vietnamiin reissaamaan lukion päätyttyä. Sattumalta siihen tuli myös keski-ikäinen saksalainen mies ja me juttelimme siinä odotellassa kaikenlaista Vietnamissa ja Kambodzassa matkaamisesta. Yksin matkustamisessa on se hyvä puoli, että tulee tutustuttua kanssamatkustajiin paljon herkemmin kuin jos matkustaisi seurassa.

Koska olin lähtenyt aiemmalla junalla, minulla oli kosolti aikaa Da Nangissa. Kyselin lounaspaikasta tietäisivätkö he, mitä kaupungissa voisi muutaman tunnin tehdä. Tarjoilija soitti eräälle moottoripyöräkuskille, joka rahasta esittelee kaupunkia ja lähiympäristöä. Huh, millaisia rahallisia toivomuksia hän esitti, tosin hän olisi ajattanut minua ympäri maakuntia sillä rahalla: 280 dollaria. Minä en tietenkään ollut valmis siihen. Lopulta päädyimme (minä hammasta kiristellen, sillä tiesin maksavani ylihintaa) kaupunkikierrokseen 12 dollarista. Niinpä sitten pistin kypärän päähäni (jos en saa täitä, niin hyvä, sillä niin monia toisten kypäriä olen pitänyt) ja reppu köytettiin moottoripyörän tarakalle. Ensin ajoimme sillalle, josta oli hulppeat näköalat kaupunkiin, joka on Vietnamin kolmanneksi suurin (tuhoutunut Vietnamin sodan aikoihin niin pahoin, että se on käytännössä rakennettu uudelleen). Sitten päräytimme rannalle: ihana uimaranta, jossa olisi ollut todella mukava uida, mutta talvinen meri on petollinen virtauksineen eikä siihen tähän aikaan vuodesta ole asiaa, ellei satu tietämään, missä voi uida. Viimeiseksi menimme paikalliseen patsasmuseoon (museum of Cham sculpture, jossa oli mahtavia veistoksia alkaen 400-luvulta alkaen päättyen 1400-luvulle. Enimmäkseen hienoja uskonnollisia veistoksia hindulaisajalta. Käymisen arvoinen paikka.

Lento lähti myöhään iltapäivällä ja saavuin Siem Reapiin illalla. Minulla ei ollut etukäteen viisumia haettuna Kambodzaan, mutta sen sai kätevästi lentokentällä, myös ilman kuvaa (sillä sitä minulla ei tietenkään sattunut olemaan mukana). Se vain edellytti 1 euron lisämaksua muutoin 20 euron viisumiin. Viisumiprosessi oli mielenkiintoinen. Noin kymmenen miestä istui rivissä. Viisumihakemus ja passi kulkivat kaikkien noiden kymmenen miehen kautta. Ensimmäinen otti vastaan rahat ja viimeinen luovutti passin viisumeineen. Siinä välissä jokainen varmaan jotakin teki, mutta yhdelle tuota prosessia ei oltu voitu uskoa.

Ulkoa minut nappasi yksi tuktuk-kuski, jonka kanssa sitten rupesin neuvottelemaan hinnasta. Minulle oli kerrottu, että matka maksaa 5-8 euroa. Kuski aloitti 8, minä tarjosin viittä, mutta päädyimme sitten kuitenkin seitsemään, koska oli ilta ja matka oli pitkä kuskille (hyviä syitä aina löytyy). Matkaa oli varmaan toistakymmentä kilometriä. Välillä kävimme ostamassa minulle liput Giant Ibisin yöbussiin. Sielläkin yrittivät nyhtää minulta euron suuntaansa (ostin jo paluulipunkin) ylimääräistä, mutta kun sanoin, että hinta on 16 euroa internetin mukaan suuntaansa, sain lipun sillä hintaa, vaikka kuitissa lukee 17. Kuski vei minut sitten bussin lähtöpaikalle. Olin niin tyytyväinen hänen palveluihinsa, että maksoin hänelle sen kahdeksan euroa. Samalla sovimme, että hän tulee hakemaan minua maanantaiaamuna, kun saavun takaisin Siem Reapiin.

Yöbussin lähtöön oli aikaa, joten kävin syömässä paikallisessa katukuppilassa heidän suosittelemaansa currya. Hyväähän se oli. Sitten poikkesin yötorille, joka oli avautunut illalla kuuden aikaan. Myyjät yrittivät kovasti saada minua ostamaan, mutta koska reppuni oli vielä täynnä tuliaisia Dennisille ja hänen perheelleen, en sortunut ostamaan juuri mitään. Yötorilla oli esiintymislava, jonka edessä annettiin hierontaa. Samalla voi katso viihdyttävää esitystä drag queenien laulaessa ja ottaessa yleisöstä hämmentyneitä miehiä mukaan esitykseensä.

Giant Ibisin yöbussi lähti klo 11 (en voinut muuten ostaa lippuja netistä, koska sen mukaan yöbussi kulki vain Pnom Penhistä Siem Reapiin). Matkustajia ei ollut montakaan, joten minulla oli ruhtinaallisesti tilaa kahden makuupaikan verran. Nukuin jonkin verran, mutta kahden aikaan heräsin, koska kuljettaja + autoisäntä olivat ruokatauolla jossakin matkan varrella. En saanut sen jälkeen enää juurikaan nukuttua, tietkin olivat sen verran huonossa kunnossa, että tasaista kyyti ei ollut. Aamulla ennen kuutta olimme sitten perillä. Aamu ei ollut vielä valjennut, mutta Pnom Penh oli herännyt. Ihmiset laittoivat katuravintoloitaan auki, pöydissä jo istuttiin ja nautittiin ilmeisesti aamupalaa (joka täälläpäin on muuten ihan sitä samaa, mitä syödään lounaaksi ja illalliseksikin eli riisiä ja nuudelia lisukkeineen).

Otin tuktuk-kuskin, jolle annoin Dennisin osoitteen ja niin matka alkoi. Köyhimmät heräilivät kaduilta ja taittelivat yösijaansa kokoon. Aamu alkoi valjeta ja huristelimme heräilevän ja työpäivää käynnistävän kaupungin halki kohti Dennisin osoitetta. Kuljettaja ei vain meinannut heti paikkaa löytää, mikä toisaalta olikin hyvin ymmärrettävää, sillä kyseisellä kadulla ei ollut katukylttiä, vaan kadun numero (Pnom Penhissä kadut on numeroitu, on niillä vielä nimikin) piti huomata yksittäisten talojen seinistä. Piti aivan soittaa Dennisille, hän tulikin meitä vastaan ja niin pääsin perille. Onneksi en sentään herättänyt Dennisin perhettä, vaan he ovat muutenkin hereillä jo kukonlaulun aikaan. Siitä pitävät huolen Lucas melkein 4 v ja Amanda 2 v.

Oli todella mukava nähdä Dennisiä ja hänen perhettään. Muuta perhettä olen tavannut sattumalta Maailma kylässä tapahtumassa pariin kertaan, mutta Dennis on vanha työkaverini, joskin englanninkielisestä koulutusohjelmasta. Tuliaisiksi toin, kuinkas muuten kuin, suklaata, salmiakkia, hapankorppua ja kuivattua ruisleipää. Aamiaisen jälkeen lähdimme kaupunkikierrokselle. Koska Dennis, Hanna ja lapset ovat olleet vasta kolme kuukautta Pnom Penhissä Lähetysseuran kehitysapuprojektissa (yhteisöllinen lastensuojelu), eivät hekään olleet ehtineet paljoakaan tutustua nähtävyyksiin. Siispä suuntasimme ensin kuninkaalliseen palatsiin, joka on mykistävä hienoudessaan. Kullan käytössä ei ole säästelty ja rakennuksia on vaikka toisille jakaa. Erilaisia kultaisia ja hopeisia Buddhan patsaitakin on tuhansia ja taas tuhansia. Lisäksi tulevat muut esineet.

Toisena ääripäänä kambodzalaisesta todellisuudesta on iltapäivän vierailukohde, jonne menimme yhdessä Dennisin ja hänen veljen vaimonsa Patrician kanssa. Kansanmurhan museo oli rankka kaikessa raadollisuudessaan. Se tuli itselleni jatkumoksi Abartheid museolle ja Constitution Hillin vankilamuseolle (Johannesburg). Museo on paikalla, jossa oli Pol Potin hirmuhallinnon vankila (entinen koulu). Se alkoi isoista huoneista, joissa oli yksi tai kaksi vangeille kuulunutta sänkyä. Monissa huoneissa oli seinällä yksi kuva, joka esitti joko kuollutta tai lähes kuollutta vankia. Sitten siirryimme toiseen vankilarakennukseen, jossa oli valokuvia kaikenikäisistä vangeista sekä siitä, miten he joutuivat tekemään pakkotyötä. Kolmannessa talossa oli eristyssellejä sekä kuvia erittäin huonokuntoisista vangeista (näitä taisi olla jo edellisessäkin talossa). Viimeisessä talossa oli kidutusvälineitä sekä maalauksia kidutustilanteista. Talojen käytävillä ja huoneissa oli veritahroja, joiden arvelen olevan peräisin hirmuhallintovuosilta eikä niitä oltu pesty pois, vaan ne oli jätetty muistuttumaan siitä, mitä talossa oli tapahtunut.

Käynti nostatti jälleen kerran puistattavan (jopa oksettavan) tunteen siitä, mihin kauheuksiin ihminen pystyy. Saimme kuulla myös joiltakin paikallisilta, että samaa tapahtuu tänäkin päivänä niille, jotka ovat eri mieltä, joskaan ei samassa mittakaavassa. Tuntuu pahalta ajatella, että ihminen ei koskaan opi, vaan päätyy kerta toisensa jälkeen samoihin virheisiin.

Kambodzassa asuu myös kaksi ääripäätä: siellä on joitain rikkaita, jotka ovat rikkaampia kuin ymmärrän ja siellä on niin köyhiä, että he asuvat kadulla ja hankkivat elantonsa joko kerjäämällä tai jätteiden kierrätyksellä. Korruptio on valtava. Esimerkiksi poliisi on lahjottavissa vaikkapa liikennerikkomusten yhteydessä. Tämän kuulin eräältä paikalliselta, joka oli joutunut itsekin maksamaan, vaikka ei ollut mitään rikkonutkaan. Eivätkä maksut suinkaan ole pieniä. Tässäkin tapauksessa 100 dollaria. Ei ihme, että virkamiehet (poliisit mukaan luettuina) ajelevat hienoimmilla autoilla kuin mitä Suomesta käsin osaa edes kuvitella.

Sunnuntaipäivänä kävimme kirkossa, jossa pääsin tutustumaan joihinkin paikallisiin. Iltapäivällä Lähetysseuran toiset lähetit, Ari ja Tapani, tulivat Londoille syömään ja tapasin heitäkin. Oli mukava kuulla, miten heidän työnsä oli lähtenyt käyntiin samalla, kun söimme oivallista lounasta. Toinen ääripää näyttäytyi myös iltapäivän käyntikohteessa. Menimme nimittäin hotelli Intercontinentalin joulumyyjäisiin. Siellä länsimaalainen väestö teki ostoksia naistenmessutyyppisillä markkinoilla upeassa ympäristössä. Hinnatkin olivat senmukaiset, joten minulla ei tullut ostettua mitään, vaikka myytävät tuotteet olivat paikallisia. Ne olivat kuitenkin hyvin laadukkaita, eivätkä missään nimessä tusinatavaraa, johon olen itse tyytynyt.

Olen miettinyt tätä turistin roolia ja turistin maksamaa hintaa tällä reissulla ollessani. Ravintoloissa on ruokalista, jossa on hinta dollareina (Vietnamissa dongeina). Paikalliset eivät kuitenkaan sitä hintaa maksa, vaan heillä on joku muu hinta (ellei nyt satu olemaan ihan pelkästään turistiravintola, jonne paikalliset eivät tietenkään mene korkeiden hintojen vuoksi). Myös tuktuk-kuskit pyytävät turisteilta moninkertaista summaa. Samoin toreilla ja kadunvarsilla sekä myös ei-kiinteähintaisissa kaupoissa myyjät yrittävät saada turistilta hyvän hinnan. Täällä tällä on toisenlainen merkitys kuin esimerkiksi arabimaissa, joissa tinkiminen kuuluu kaupantekoon. Täällä sillä on mielestäni enemmän merkitystä ansaitsemisnäkökulmasta. Paikalliset eivät huonon palkkansa vuoksi pysty maksamaan ostoksistaan ylihintaa, siispä myyjät myyvät varsin pienellä katteella (mitä ei voi sanoa K- tai S-marketista). Siksi olenkin alkanut katsoa tätä tinkimisasiaa enemmän paikallisten näkökulmasta.

Turisti on nimittäin ainut mahdollisuus hankkia vähän ylimääräistä. Häneltä voi pyytää vähän reilummasti, koska hänellä yleensä on rahaa runsaasti verrattuna paikallisiin. Tästä "ylimääräisestä" turistilta saadusta rahasta on mahdollista säästää ja tehdä sellaisia hankintoja, joihin muuten ei ole varaa. Itsekin tingin, koska väliin pyynnöt ovat ihan mahdottomia, mutta en halua tinkiä niin paljon, että kate jää olemattomaksi. Pidämme länsimaalaisina tätä aasialaista köyhyyttä yllä jo muutenkin niin paljon. Täällä on monia länsimaalaisia yrityksiä tehtaineen. Ihmiset tekevät työtä nälkäpalkalla ilman oikeuksia tai vain pienin oikeuksin, jotta me saisimme edullisia tuotteita.

Ruokakin on vähän sama asia. Meidän pitäisi saada Euroopassa samalla hinnalla riisiä ja muuta muualtapäin maailmaa rahdattua ruokaa kuin paikallistenkin. Ja valitettavasti suunta näyttää tältä. Paikalliset maksavat riisistään kohtuuttoman paljon ja ne jotka sitä itse viljelevät, tekevät kohtuuttoman paljon töitä sen eteen (näytti käsityöltä, kun ohitimme riisipellon, jossa oli korjaus menossa). Miten kauan maailma kestää tällaista epätasa-arvoa? Missä vaiheessa ihmiset kehittyvissä maissa eivät enää tyydy tähän?

Kun ajattelen, mitä keskustelimme ruokapöydässä Dennisin ja Patrician kanssa Tansanian tilanteesta, ei voi muuta kuin todeta, että ymmärrän hyvin, miksi ne jotka pystyvät, lähtevät sieltä pois. Kun työttömyys kasvaa liian korkeaksi, on seurauksena kaaos. Tansanian esimerkissä etenkin koulutetut (kandidaatit ja maisterit siis) ovat työttöminä ja harrastavat hengenpitimikseen kaikenlaista vippaskonstia. Jos tarvitset uuden passin, kannattaa enemmin mennä tällaisen henkilön luo ja maksaa muutama sata dollaria, niin saat passin päivässä. Jos viet virallista tietä, asiat kestävät pari kuukautta. Silti olet saanut oikean, et väärennetyn passin. Tai jos haluat tietyn merkkisen puhelimen, se tuodaan sinulle vähän ajan päästä katukaupassa. Joku tosin on puhelinta köyhempi sen jälkeen. Tavaroita voidaan varastaa ja sitten myydä omistajalle takaisin eikä kukaan voi tehdä asialle mitään, koska poliisi on usein osa tätä bisnestä.

Kaikkein pahimmalta tuntui röyhkeä ryöstely koteihin, jossa aseistetut miehet hyökkäävät jonkun kotiin ja vievät kaiken varastamisen arvoisen. Voivatpa vielä raiskatakin talon naiset kostoksi, jos miesväki kieltäytyy yhteistyöstä (=luovuttamasta tavaroita). Usein ryöstäjillä on etukäteistieto, mitä tavaraa on missäkin, joten perheiden lähipiirissä on ihmisiä, jotka tienaavat kertomalla varallisuudesta ryöstelyporukoille. Ei siis tosiaankaan ole ihme, jos mieli tekee muuttaa turvallisempaan ympäristöön.

Omaa turvallisuuttani tällä reissulla ei ole juuri koeteltu. Olen kohdannut auttavaisia kanssamatkaajia ja paikallisia. Vietnamissa ja Kambodzassa matkustaminen on turvallista ainakin vielä. Erityisen plussan tällä matkalla saavat kuitenkin tuktuk-kuskit, joiden käsiin voisin uskoa henkeni (ja uskoinkin, koska liikenne on mitä on). Öisen bussimatkan Pnom Penh-Siem Reap jälkeen nimittäin minua vastaan tuli perjantai-iltainen kuskini ja yhdessä lähdimme kohti Siem Reapin keskustaa ja Angkoria. Aamuaurinko oli vielä matalalla, kun olin Angkor Watissa: mikä mykistävä näky.

Angkorin temppelialue on Lonely Planetin mukaan verrattavissa Machu Picchuun tai Petraan. Se on maailman laajin uskonnollinen alue. Kiersin lähes koko maanantaipäivän ahnehtien hienoja Angkorin nähtävyyksiä tuhansien muiden turistien kanssa (yhtään suomea en kuitenkaan kuullut). Lukuisia käytäviä, torneja, patsaita, alttareita, seinäkuvioita ja niin edelleen vilahteli silmieni ohi. Monia portaita tuli kiivettyä ja laskeuduttua. Angkor on sekoitus buddhalaisuutta, hindulaisuutta ja muita itämaisia uskontoja. Itsekin sain siunauksen Brahmania palvovalta nunnalta.

Olin ensimmäisinä päivinäni Huessa hotellin kylpylässä jalkahoidossa ollessani katsonut televisiosta vietnaminkielistä Tomb raider- elokuvaa (Angelina Jolie Lara Croftina) ja näissä maisemissa sitten itsekin olin. Hyvin tuli mieleen myös Indiana Jones ja tuomion temppeli. Mutta niistä saatu kuva on vain kalpea (ja myös vääristävä) haamu oikeasta. Vaikuttava oli myös Ta Prohm, jossa luonto oli tullut osaksi temppeliä. Valtavat puut ja niiden juuret olivat tunkeutuneet temppelin sisälle ja osa temppelistä olikin sortunut vaaralliseksi kivikasaksi.

Nähtävää oli paljon enkä kaikkia kohteita jaksanutkaan kiertää. Ajoimme tuktuk-kuskini, joka muuten vaihtui kesken päivän, kanssa ympäri aluetta, jotta sain vilauksen kohteista. Ensimmäisellä kuskillani oli nimittäin ongelmia menopelinsä kanssa: ensin meni rengas, myöhemmin hajosi moottoripyörä (tuktuk on tuunattu moottoripyörä, jonka perään on rakennettu katollinen vaunu, jossa voi istua suunnilleen neljä aikuista). Tultuani Angkor Watista yritin etsiä kuljettajaani muiden joukosta löytämättä häntä. Sitten seisoskelin odotellen kohtaamispaikan lähettyvillä (kellokaan ei ollut vielä sovittua) ja paikalle tuli tykkänään toinen kuski, joka sanoi tulleensa kaverin tilalle, koska tältä hajosi moottoripyörä. Ensin ajattelin, että joku yrittää huiputtaa ja viedä asiakkaan. Asiaa selviteltiin myös puhelimen kanssa ja lopulta en voinut olla uskomatta kuskia. Minua ei lienyt vaikea löytää turistien joukosta: yksin matkustava, keski-ikäinen ja punatukkainen nainen. Sellaisia tuskin muita oli.

Uusi kuskini oli halukas puhumaan kanssani ja niinpä sateen sattuessa hän pysäytti tuktukin ja tuli istumaan kanssani katoksen alle. Puhuimme hänen perheestään, elämästä Kambodzassa, politiikasta, korruptiosta, köyhyydestä ja koulutuksen arvosta muun muassa. Hän osasi hyvin englantia (oli opiskellut munkin opastuksella pagodassa, koska se on lähes ilmaista). Täälläpäin englantia puhutaan hauskasti. Sanan lopussa oleva s jää lausumatta, esim because ei ole bikoos vaan bikoo. Joskus joudun kysymään paikallisten kanssa puhuessani uudelleen, mitä hän sanoi, useammin kuitenkin onneksi ymmärrän.

Matkan loppuosa sujui käänteisessä järjestyksessä: myöhästyneen lennon odottelua puolitoista tuntia, ryöstöhintainen taksi Da Nangissa (sinällään huvittavaa, kun kuskit kieltäytyivät kuljettamasta minua, kun en halunnut maksaa viittä dollaria, vaan neljä -joka myös on ylihinta-, niin lopulta yksi jonon häntäpään kuskeista marssi esiin ja sanoi muille närkästyneenä, että hän kyllä voi. Toivottavasti ei saanut muiden vihoja niskaansa), lyhyt hotelliyö Da Nangissa, myöhässä oleva aamujuna (lähtö klo 7.00) Hueen. Lopuksi vielä ylihintaa pyytävä syklokuski (riksa intialaisittain), jonka kanssa pääsin kuitenkin sopuratkaisuun. Ja niin sitten pääsin omaan Huen kotiin samaan hotellihuoneeseen, jossa olen viettänyt pari edellistä viikkoa. Tästä matkasta jäi hyvät muistot.