Viikonloppumatkailua (eräs jännitystarina)

Viikonloppu on vaihto-opettajan vapaa-aikaa ja sehän pitää käyttää hyväksi, eihän täälläpäin maailmaa niin usein olla. Koska Huessa satoi armottomasti, tuntui hyvältä idealta lähteä pois Huesta. Suunnaksi otin reilun sadankilometrin päässä olevan Hoi Anin. Siellä on hurmaavat rannat ja UNESCON maailman perintökohde (on muuten Huessakin). Se tuntui paikalta, joka oli ehdottomasti nähtävä. Siispä tuumasta toimeen: varasin hotellin tripadvisorin suositusten perusteella ja maksoinkin sen etukäteen. Hotelli hoiti sitten matkalippujen tilaukset sinne ja takaisin.

Lähdin eilen illalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut poissa ikuisuuden. Hotellilta minut haettiin yhteiseen kokoontumispaikkaan. Vettä satoi jo aika railakkaasti ja katu kokoontumispaikan (joku matkatoimisto) lähellä alkoi lainehtia. Koska aamukahvi pyrki ulos, pyysin päästä toimiston vessaan. Se sijaitsi kadun varressa n. 10 metrin päässä ja sinne mennessäni jouduin uittamaan kenkäni. Myöhemmin eräs itävaltalainen vanhempi naishenkilö pyysi päästä vessaan. Lupauduin hänelle ja hänen matkatoverilleen saattajaksi, koska tunsin jo reitin. Kun mammat huomasivat vesilätäkön, kääntyivät he takaisin ja riisuivat kenkänsä ja painelivat sitten paljain jaloin lätäkön läpi (mikä olikin viisasta, sillä omat kenkäni ovat vieläkin kosteat). Pitelin heille sateenvarjoa samalla.

Bussi tuli Hanoista ja oli sään takia myöhässä. Bussissa ei ollut istumapaikkoja, vaan nukkumapaikkoja reilulle 30 hengelle, kolmessa rivissä ja kahdessa kerroksessa. Viimeinen rivi oli viisipaikkainen kahdessa kerroksessa. Aikas näppärä idea olisi Suomessakin pitkän matkan yöbusseille. Vieressäni istui (makuuasennossa) itävaltalaisen naisen mies (ainakin niin oletin). Matkan varrella paljastui, että hän oli Caritaksen palveluksessa vapaaehtoisena ja vieraili projektikohteissa. Nyt he kuitenkin olivat menossa Hoi Aniin turisteina, kuten minäkin.

Menomatka sujui kovassa vesisateessa. Matkanvarrella näimme, miten vesi tunkeutui pihapiireihin ja rappusille asti, paikoin tielläkin oli vettä ja jouduimme ajamaan veden läpi. Vuoristoisella tieosuudella oli sortuma ainakin yhdessä kohdassa ja siinä ajettiin hyvin hiljaa. Hiljaa ajettiin muutenkin. Jos 130 km ajoon kuluu n. neljä tuntia miinus puolen tunnin tauko puolivälissä, tarkoittaa se todella hidasta ajoa. On tosin otettava huomioon, että tuohon aikaan on jo laskettu se, että ihmiset on haettu hotellilta ja on odotettu kohtaamispaikassa, että voidaan yhdessä lähteä.  Matka kulki osin meren rantaa pitkin. Ranta oli uskomattoman kaunista hiekkarantaa. Aallot löivät korkeina kohti rantaa, kunnes taittuivat valkoisiksi pärskeiksi rantahietikolle. Matkan loppupuolella sadekin lakkasi.

Perille päästyämme saimme kuulla, että vanha kaupunki on suljettu eikä siellä oleviin hotelleihin tulvan vuoksi päässyt. Meille neuvottiin kyllä tie, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Kävelin siihen suuntaan muutaman reppumatkaajan kanssa. Paikalta löytyi venekin, joka olisi kuljettanut meidät sinne 8 euron hurjaan hintaan (on siis paljon matkanteosta täällä). Onneksi keksin selvittää, onko hotellini auki. Numero ei vastannut ja eräs paikallinen sanoi, että hotelli on suljettu. Eipä auttanut muu kuin lähteä etsimään uutta hotellia mielessäni harmi, että joudun maksamaan yöstä uudelleen.

Siinä pähkäillessäni paikalle osui yksi amerikkalainen paikalla asuva, joka avuliaasti neuvoi minulle, mistä mahtaisi saada halvan hotellin ja jopa kuljetti minut moottoripyörällään hotellin luokse. Hotelli oli kuitenkin täyteen buukattu (tulvan vuoksi ihmisiä joutui siirtymään pois vanhan kaupungin hotelleista), mutta minulle järjestyi kuitenkin home stay –huone. Talo oli kohtuullisen lähellä ja hyväkuntoinen, mutta huonettani ei ollut käytetty pitkään aikaan. Siellä haisi homeelta. Kun työntekijä, pöläytti lakanoita, näytti minusta, että niissä oli hometahroja (myöhemmin, kun menin nukkumaan, minusta tuntui, että lakanat oli vaihdettu, sillä en huomannut enää mitään tahroja). Mutta eipä auttanut. Hyväksyin ja maksoin huoneesta 12 dollaria ja lähdin kaupungille.

Sain huomata, että kaupungilla monet kadut päättyivät veden alle. Sinnepäin ei siis ollut asiaa. Kauppiaat yrittivät pitää puotejaan auki, jos suinkin pystyivät. Osa joutui sulkemaan kauppansa, koska vesi tunki sisään kauppaan. Törmäsin matkalla itävaltalaiskolmikkoon ja toinen naisista kiitteli minua vielä kovin, kun olin ollut niin ystävällinen, että autoin häntä vessareissulla. Hekään eivät olleet päässeet hotelliinsa ja olivat buukanneet toisen.

Eksyin tietysti pimeässä enkä löytänyt tietä kadulle, josta olisin osannut suunnistaa majapaikkaani. Kun siinä ihmettelin elämääni, kysyi eräs paikallinen nainen, tarvitsinko apua. Kerroin hänelle osoitteen, mihin minun pitäisi päästä, mutta se oli hänelle tuntematon. Kun sitten rupesin kaivelemaan avainta, jossa minulla oli majapaikkani yhdyshenkilön puhelinnumero, niin hän siinä olleen hotellin nimen perusteella osasi neuvoa minut ko. hotellille, josta sitten osasin helposti home stay-huoneeseeni.

Tänä aamuna sitten keräsin kimpsuni ja kampsuni ja vein ne huoneen minulle järjestäneen hotellin aulaan. Hotellin työntekijä oli jo eilen ottanut yhteyttä matkatoimistoon, jonka kautta olin tullut Hoi Aniin ja sopinut, että bussi tulee hakemaan minut ko. hotellista. Tein kuitenkin vielä ennen bussin tuloa kierroksen kaupungilla, sillä minulla oli monta tuntia aikaa. Vesi oli jo laskenut monin paikoin, mutta vieläkin oli isoja alueita kokonaan veden vallassa. Onnekseni pääsin kuitenkin japanilaiselle sillalle ja kauniiseen pagodaan, jotka olivat jo vapautuneet vedestä. Edellisen päivän harmistus hotellista vaihtui hyvään mieleen siitä, että olin päässyt ne näkemään. Kävinpä vielä aikaa tappaakseni rentouttavassa hieronnassa.

Ja sitten bussia odottamaan. En kyllä osannut rentoutua, kun en voinut olla satavarma, että bussi tulee hakemaan minut tästä hotellista, kun lipussani oli toisen hotellin nimi. Aika kului ja kellonaikakin meni ohi. Työntekijät lohduttivat, että bussi vian kerää eri hotelleista ihmiset ja se kestää. Samaa bussia odotti myös eräs toinen, niin luulin. Bussi saapui reilut puoli tunti myöhässä. Henkilökunta kutsui meidät bussiin ja ajoimme jo seuraavan hotellin luo, kun lipuntarkastaja tuli katsomaan lippuani ja kertoi minun olevan väärässä bussissa. Bussi siis kyllä meni Hueen, mutta minun lippuni oli toisen yhtiön. Niinpä palasin hotellille, jossa alkoi hirveä soittorumba. Soittelu oli vielä kesken, kun hotellille saapui toinen bussi, joka asoittautuikin oikeaksi. Huokaisin helpotuksesta ja matka Hueen meni mukavasti, tällä kertaa tosin istuma-asennossa.

Viereisellä penkillä istui belgialainen nuori sosiaalityöntekijämies, joka oli vuoden työskenneltyään ottanut lopputilin ja lähtenyt kaverinsa (joka siis ei nyt ollut tällä matkalla) kanssa kiertelemään maailmaa: Madagaskar, Dupai ja Nepal oli nähty. Seuraavaksi oli tiedossa lento Meksikoon ja siitä Kuubaan, Peruun, Boliviaan, Agentiinaan ja Brasiliaan. Ihan rupesi minua hengästyttämään, kaikki tämä kahdeksassa kuukaudessa. En viitsinyt kysyä, että riittääkö sosiaalityöntekijän palkka.

Olin niin ilahtunut Hueen pääsystä, että laitoin facebookin päivitykseenkin tulleeni kotiin. Ihan vahingossa siis. Huomenna sitten pääsen taas opetuksen kimppuun.