Kukkien hivelevä tuoksu ujuttautuu sieraimiini. Katselen
edessäni viittä upeaa kimppua (tai no, jos totta puhutaan, niin enää kolmea,
koska annoin kaksi kimppua hotellin respan kahdelle ystävälliselle nuorelle naiselle),
jollaisia Suomessa ei pikkurahalla saa. Liljat, ruusut, gerberat, neilikat,
orkideat yms. kilpailevat suosiostani enkä tosiaankaan tiedä, mikä kimppu on
kaunein. Täällä floristit ovat todella taidokkaita. Sitä paitsi heillä on
runsaasti monenlaisia kukka- ja viherlajikkeita käytettävänään, kun sommittelevat
asetelmia. Kukkalaitteet muistuttavat minua iltaan vierähtäneestä kansallisesta
opettajien päivästä.
Opettajien päivän vietto alkoi aamu kahdeksalta
sairaanhoidollisesta tiedekunnasta, jossa opiskelijat jakoivat kukkia
opettajilleen ja pitivät heille puheita. Myös iso täytekakku oli jaossa
opettajille. Täällä on nimittäin tapana, että opettajien päivänä muistetaan
kaikkia aiempia opettajia ja vieraillaan heidän luonaan. Siksi esimerkiksi
hotellin respan työntekijän lapsi oli tänään hotellilla eikä päiväkodissa,
koska päiväkodin opettajat viettivät opettajien päivää eivätkä joutaneet
hoitamaan lapsia. Opiskelijat myös lauloivat opettajille, lauluja esittivät
myös nuoret opettajat. Kaikki halusivat kuvaan opettajansa kanssa. Tuntui
siltä, että opettajien päivänä oli mahdollista olla vähemmän muodollinen opettajaa
kohtaan. Hänen kainaloonsa voi sujauttaa käden, kun yhdessä poseerattiin
kameralle, jopa hieman vetääkin lähemmäksi. Muutenhan opettajaa kunnioitetaan
ja tunnilta myöhästynyt opiskelija tulee selkä kyyryssä anteeksipyydellen tunnille.
Seuraavaksi menin lääketieteellisen ja farmasian yliopiston
viralliseen opettajien päivän tilaisuuteen. Yritin ensin jäädä taaemmaksi,
koska minun piti lähteä kesken tilaisuuden pois ehtiäkseni seuraavaan juhlaan, mutta sitten kuitenkin jouduin istumaan monta, monta riviä eteenpäin.
Juhla oli arvokas, ohjelmallinen tilaisuus, jonne pääsivät vain harvat ja
valitut kutsukirjeen saajat. Minä olin yksi onnekas. Tuntui omituiselta, että
paikallisille oli niin tärkeää, että kunnioitin läsnäolollani juhlaa. Useat
nimittäin kiittivät minua siitä kunniasta, että olin tullut paikalle. Ajattelen itse
toisinpäin: minullehan se kunnia osoitettiin, kun sain kutsun juhlaan.
Juhlassa nähtiin kaksi kaunista tanssiesitystä. Olen niistä
iloinen, koska en päässyt viime viikonlopun esityksiin (sillä olin Hoi Anissa). Minusta on kaunista
katsella eri maitten tanssiesityksiä, niinpä nautin tästäkin täysin siemauksin.
Sitten upeaääninen nuorimies lauloi kauniin laulun. Täällä tosiaankin osataan
laulamisen jalo taito. Ei varmaan ole vietnamilaista, joka ei osaisi laulaa. Ujoja
kyllä on täälläkin, niin etteivät kaikki osaajat välttämättä tule esille. En
varmaan ole missään kuullut niin kaunista ja täyteläistä laulua kuin täällä.
Laulut eivät myöskään ole liian vaikeita länsimaalaiseen musiikkiin tottuneen
korvalle. Minusta laulut kuulostivat kaihoisilta, millä tietysti on kaikupohjaa
myös suomalaisessa musiikkiperinteessä.
Sitten alkoi virallinen osuus, joka aloitettiin lähes
sotilaallisesti. Käännyimme kohti suuren johtaja Ho Chi Minhin kuvaa ja
kuuntelimme todennäköisesti Vietnamin kansallislaulun. Virallinen osuus jatkui
puhe-esityksillä. Ensimmäinen puhe tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Oli
mielenkiintoista seurata, miten paikallaolijat alkoivat supista keskenään niin,
että pian koko salin täytti pieni puheenhumina. Vähitellen huminan taso nousi.
Toiset myös räpläsivät puhelimiinsa, vastailivat niihin ja tutkivat
sähköpostejaan. Sitä teki myös vieressäni istuva kollega sairaanhoidon
tiedekunnasta. Lopulta puhe loppui ja seuraava puhuja aloitti puheensa. Silloin
minun piti kuitenkin lähteä jo kohti seuraavia pirskeitä, sillä olen kahden
tiedekunnan (ja yliopiston) loukussa.
Opettajalla on täällä korkea status. Niinpä minäkin tunsin
statukseni nousseen, kun kävelin takaisin lääketieteelliseltä yliopistolta
hotellille. Tunsin, etten enää ole kadulla työskentelevien ja ohikulkevien
ihmisten mielestä se pitkä länsimaalainen nainen, joka aamuin illoin kulkee ohi,
vaan arvostettu opettaja. Kannoinhan minä opettajien päivän nauhalla
varustettua hienoa kukkalaitetta mukanani.
Ennen kuin minua tultiin hakemaan (skootterilla jälleen
kerran), alkoi sataa, niinpä minun oli uudistettava viikonloppuna ostamani
sadeviitta, joka kyllä suojasi todella hyvin sateelta skootterin takapaksilla
istuessa. Ainoastaan otsahiukset ja silmälasit kastuivat. Ja vau, mitkä juhlat
minua odottivatkaan siellä. Seisova pöytä oli katettu ja siinä oli monenlaisia
herkkuja (jotkut tosin epämääräisennäköisiä). Minut esiteltiin historian
tiedekunnan väelle. Professoreja, dekaaneja ja muita arvostettuja henkilöitä vilisti
silmieni ohi. Käsiä puristeltiin ja esittäydyttiin (kaikki tuntuivat
tuntevan minut, mutta minä en ketään). Nimet ja arvoasemat tosin häipyivät saman
tien mielestäni, koska niitä oli kerta kaikkiaan yhdelle kerralle liikaa. Enkä
minä muutenkaan opi nimiä helposti heti ensi istumalta (huono ominaisuus
opettajalle).
Ensimmäiseksi toivoteltiin kaikki tervetulleeksi.
Seuraavaksi jo esiteltiinkin minut, päivän kunniavieras. Ja taas sain kukkasia.
Eihän siinä auttanut muu kuin pitää taas kerran kiitospuhe osalleni sattuneesta
onnesta, kun pääsin juhlimaan elämäni ensimmäistä kertaa opettajien päivää
opettajakollegoitteni kanssa.
Ruoka oli hyvää. Sekalaiset salaatit täällä ovat erikoisen
hyviä makuseoksia. Olen uskaltautunut syömään niitä ja toivon tälläkin kertaa,
että vatsani kestää. Ainoa ruoka, joka jäi maistamatta, vaikka sellainen
lautaselleni laitettiinkin, oli sian pintapala kaikkine nahkoineen ja läskeineen.
Moldovassa vuosi sitten tosin totesin, että hyvin laitettu laardi ei ole hullumman
makuista. Nämä näyttivät kuitenkin sellaisilta, että jätin maistamatta (miinus
siitä minulle). Spagettiin (sitä se mielestäni oli) oli tujautettu iso annos
soijakastiketta ja se oli kovin suolaista. (Tästä tuleekin mieleeni
vietnamilaistaustainen perheemme vaihto-oppilas Kevin, joka ripautteli suolaa
yhtenään ruokaansa. Minä häntä vähän toppuuttelin, kun se on terveydelle
vaarallista. Hän totesi siihen, että näkisitpä, miten paljon Vietnamissa
laitetaan suolaa. No nyt olen nähnyt ja ymmärrän myös syyn omakohtaisesti: jos
ei syö suolaa tarpeeksi tässä lämmössä, niin alkaa päätä särkeä ja tulee huono
olo. Se tuntuu olevan paikallisille tärkeämpää kuin juominen, sillä monet eivät
välttämättä juo mitään ruokaa syödessään.) Jälkiruuaksi saimme hedelmiä ja
erivärisiä hyytelöpaloja (eivät olleet kovin kummoisia minusta).
Tämän ruokailun yhteydessä eivät paikallisetkaan kuitenkaan
olleet juomatta. Opettajan päivän kunniaksi pöydissä oli olutpullo poikineen.
Minä en pidä oluesta, joten tyydyin kapitalistiseen Coca-Colaan. Se
osoittautuikin onnekseni, sillä niin monet halusivat nostaa maljaa suomalaisen
professorin kanssa. Ja niinpä sitä nostettiin maljaa. Sen sijaan
skootterikuskini kohotteli (ja täytti) olutlasiaan sellaiseen tahtiin, että
minä aloin jo huolestua (juhlavirettäni menettämättä, onneksi) kotimatkan puolesta.
Karaoke on paikallinen suosittu juhlien ohjelmanumero ja
jälleen kerran karaoke alkoi ennen kuin olimme ensimmäistä lautasta syöneet
loppuun. Ihania, hyvä-äänisiä laulajia jälleen! Minunkin toivottiin laulavan
(useampi paikallinen yritti minua siihen suostutella ja häpeäkseni jouduin
kieltäytymään). Harmi, etten ole tullut opetelleeksi yhtään englanninkielistä
laulua niin, että voisin sen karaokessa vetää. Eikä taida minun äänestäni olla
muutenkaan iloksi tälle absoluuttisen sävelkorvan kansalle. Siitä huolimatta
(tai ehkä juuri siksi), että koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen esiintynyt
sisarusteni kanssa mitä erilaisimmissa seurakunnan kekkereissä, niin kynnys
laulaa yksin ja julkisesti on erittäin korkea.
Sain myös kuulla elämäni upeaäänisimmän serenadin laulettuna
juuri minulle. Olin siitä erittäin otettu. Samainen herra halusi vielä tanssia
kanssani jonkun karaokekappaleen. Siitä sentään en kieltäytynyt, vaikka
laulamisesta kieltäydyinkin. Kun pääsimme lattialle alkoivat kamerat ja
kännykät videoida suomalaisen professorin ja paikallisen professorin (vai mikä
lie ollut, joku korkea-arvoinen herra kumminkin) tanssia. Nyt on varmaan sosiaalinen
media täälläpäin täynnä kyseistä esitystä.
Kotimatka sujui ennakkopelkoistani huolimatta aivan mallikkaasti. Hotellilla sitten rupesin varustautumaan seuraaviin juhliin, jonne sinnekin ajettiin skoottereilla, minä yhden takapaksilla. Ensimmäistä kertaa Huessa oloni aikana tuli mieleen, että olisi voinut olla enemmän vaatetta päällä. Ajoimme pitkään ja kauaksi, jonnekin maaseudulle asti olkikattoiseen ravintolaan. Ja taas söimme. Ruokalaji toisensa jälkeen tuotiin eteemme. Söin sellaisia herkkuja, kuten morning glory ja bitter melon (on muuten kuulema hyväksi diabeteksen ehkäisyyn ja diabetestä sairastavalle), joista en ennen ollut kuullutkaan. Kaikille paikalliset eivät tienneet edes englanninkielistä nimeä. Ja kun luulin ruokalajien jo loppuvan, niin silloin tarjoilijat alkoivat grillata. Lopuksi söimme kanakeittoa valkoisilla pitkävartisilla sienillä ja muilla vihanneksilla vahvistettuna. Mielenkiintoisin ruokalaji oli ehkäpä mustekala, joka tuotiin raakana, inkiväärillä maustettuna pöytään, alle pantiin steariinia polttava keitin. Sitten vain odoteltiin jonkun aikaa, että mustekalapalat kypsyivät ja inkivääri antoi niihin makua.
Ruokailu ei kuitenkaan ollut kuin osa illanistujaisia. Professori Anh oli säästellyt lahjaksi saamaansa viskipulloa (vuosikerta 1976) hyvää tilaisuutta varten ja tämä oli hyvä tilaisuus. Siispä tyhjensimme pullon ja minä taas huolestuin, mitenkähän kotimatkan käy, kun näin lasia kallistellaan (tyhjensimme sen lisäksi myös yhden viinipullon). Kysyinkin tohtori Anhilta ennen kuin pullo oli vielä tyhjä, miten hän arvelee meidän selviytyvän kotiin, jos tyhjennämme koko pullon. Lääketieteen tohtori vain hymähteli ja minusta näytti siltä, ettei hän ollut lainkaan huolissaan siitä, miten kotiin selvitään moottoriajoneuvoilla (lääkäreillä oli autot, hoitsuilla skootterit).
Loppujen lopuksi pääsin toisen lääkärin kyydissä kotiin autolla, koska oli alkanut sataa ja paikalliset arvelivat, että minusta on mukavampi päästä kuivana hotellille, niin kuin tietysti olikin. Ainakin tämä lääkäri ajoi minut turvallisesti hotellille, vaikka oli kallistellut lasia siinä, missä toinenkin tohtori. Hotelilla minua oli vastassa kukkien huumaava tuoksu.
Ihan hengästyttävät kaikki sinun kokemuksesi. Onneksi kirjaat niitä tänne, niin voit suöatella niitä kotimaassa. Ainutkertaisia kokemuksia.
VastaaPoista