Opettajien päivä - juhlasta juhlaan

Kukkien hivelevä tuoksu ujuttautuu sieraimiini. Katselen edessäni viittä upeaa kimppua (tai no, jos totta puhutaan, niin enää kolmea, koska annoin kaksi kimppua hotellin respan kahdelle ystävälliselle nuorelle naiselle), jollaisia Suomessa ei pikkurahalla saa. Liljat, ruusut, gerberat, neilikat, orkideat yms. kilpailevat suosiostani enkä tosiaankaan tiedä, mikä kimppu on kaunein. Täällä floristit ovat todella taidokkaita. Sitä paitsi heillä on runsaasti monenlaisia kukka- ja viherlajikkeita käytettävänään, kun sommittelevat asetelmia. Kukkalaitteet muistuttavat minua iltaan vierähtäneestä kansallisesta opettajien päivästä.

Opettajien päivän vietto alkoi aamu kahdeksalta sairaanhoidollisesta tiedekunnasta, jossa opiskelijat jakoivat kukkia opettajilleen ja pitivät heille puheita. Myös iso täytekakku oli jaossa opettajille. Täällä on nimittäin tapana, että opettajien päivänä muistetaan kaikkia aiempia opettajia ja vieraillaan heidän luonaan. Siksi esimerkiksi hotellin respan työntekijän lapsi oli tänään hotellilla eikä päiväkodissa, koska päiväkodin opettajat viettivät opettajien päivää eivätkä joutaneet hoitamaan lapsia. Opiskelijat myös lauloivat opettajille, lauluja esittivät myös nuoret opettajat. Kaikki halusivat kuvaan opettajansa kanssa. Tuntui siltä, että opettajien päivänä oli mahdollista olla vähemmän muodollinen opettajaa kohtaan. Hänen kainaloonsa voi sujauttaa käden, kun yhdessä poseerattiin kameralle, jopa hieman vetääkin lähemmäksi. Muutenhan opettajaa kunnioitetaan ja tunnilta myöhästynyt opiskelija tulee selkä kyyryssä anteeksipyydellen tunnille.

Seuraavaksi menin lääketieteellisen ja farmasian yliopiston viralliseen opettajien päivän tilaisuuteen. Yritin ensin jäädä taaemmaksi, koska minun piti lähteä kesken tilaisuuden pois ehtiäkseni seuraavaan juhlaan, mutta sitten kuitenkin jouduin istumaan monta, monta riviä eteenpäin. Juhla oli arvokas, ohjelmallinen tilaisuus, jonne pääsivät vain harvat ja valitut kutsukirjeen saajat. Minä olin yksi onnekas. Tuntui omituiselta, että paikallisille oli niin tärkeää, että kunnioitin läsnäolollani juhlaa. Useat nimittäin kiittivät minua siitä kunniasta, että olin tullut paikalle. Ajattelen itse toisinpäin: minullehan se kunnia osoitettiin, kun sain kutsun juhlaan.

Juhlassa nähtiin kaksi kaunista tanssiesitystä. Olen niistä iloinen, koska en päässyt viime viikonlopun esityksiin (sillä olin Hoi Anissa). Minusta on kaunista katsella eri maitten tanssiesityksiä, niinpä nautin tästäkin täysin siemauksin. Sitten upeaääninen nuorimies lauloi kauniin laulun. Täällä tosiaankin osataan laulamisen jalo taito. Ei varmaan ole vietnamilaista, joka ei osaisi laulaa. Ujoja kyllä on täälläkin, niin etteivät kaikki osaajat välttämättä tule esille. En varmaan ole missään kuullut niin kaunista ja täyteläistä laulua kuin täällä. Laulut eivät myöskään ole liian vaikeita länsimaalaiseen musiikkiin tottuneen korvalle. Minusta laulut kuulostivat kaihoisilta, millä tietysti on kaikupohjaa myös suomalaisessa musiikkiperinteessä.

Sitten alkoi virallinen osuus, joka aloitettiin lähes sotilaallisesti. Käännyimme kohti suuren johtaja Ho Chi Minhin kuvaa ja kuuntelimme todennäköisesti Vietnamin kansallislaulun. Virallinen osuus jatkui puhe-esityksillä. Ensimmäinen puhe tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Oli mielenkiintoista seurata, miten paikallaolijat alkoivat supista keskenään niin, että pian koko salin täytti pieni puheenhumina. Vähitellen huminan taso nousi. Toiset myös räpläsivät puhelimiinsa, vastailivat niihin ja tutkivat sähköpostejaan. Sitä teki myös vieressäni istuva kollega sairaanhoidon tiedekunnasta. Lopulta puhe loppui ja seuraava puhuja aloitti puheensa. Silloin minun piti kuitenkin lähteä jo kohti seuraavia pirskeitä, sillä olen kahden tiedekunnan (ja yliopiston) loukussa.

Opettajalla on täällä korkea status. Niinpä minäkin tunsin statukseni nousseen, kun kävelin takaisin lääketieteelliseltä yliopistolta hotellille. Tunsin, etten enää ole kadulla työskentelevien ja ohikulkevien ihmisten mielestä se pitkä länsimaalainen nainen, joka aamuin illoin kulkee ohi, vaan arvostettu opettaja. Kannoinhan minä opettajien päivän nauhalla varustettua hienoa kukkalaitetta mukanani.

Ennen kuin minua tultiin hakemaan (skootterilla jälleen kerran), alkoi sataa, niinpä minun oli uudistettava viikonloppuna ostamani sadeviitta, joka kyllä suojasi todella hyvin sateelta skootterin takapaksilla istuessa. Ainoastaan otsahiukset ja silmälasit kastuivat. Ja vau, mitkä juhlat minua odottivatkaan siellä. Seisova pöytä oli katettu ja siinä oli monenlaisia herkkuja (jotkut tosin epämääräisennäköisiä). Minut esiteltiin historian tiedekunnan väelle. Professoreja, dekaaneja ja muita arvostettuja henkilöitä vilisti silmieni ohi. Käsiä puristeltiin ja esittäydyttiin (kaikki tuntuivat tuntevan minut, mutta minä en ketään). Nimet ja arvoasemat tosin häipyivät saman tien mielestäni, koska niitä oli kerta kaikkiaan yhdelle kerralle liikaa. Enkä minä muutenkaan opi nimiä helposti heti ensi istumalta (huono ominaisuus opettajalle).

Ensimmäiseksi toivoteltiin kaikki tervetulleeksi. Seuraavaksi jo esiteltiinkin minut, päivän kunniavieras. Ja taas sain kukkasia. Eihän siinä auttanut muu kuin pitää taas kerran kiitospuhe osalleni sattuneesta onnesta, kun pääsin juhlimaan elämäni ensimmäistä kertaa opettajien päivää opettajakollegoitteni kanssa.

Ruoka oli hyvää. Sekalaiset salaatit täällä ovat erikoisen hyviä makuseoksia. Olen uskaltautunut syömään niitä ja toivon tälläkin kertaa, että vatsani kestää. Ainoa ruoka, joka jäi maistamatta, vaikka sellainen lautaselleni laitettiinkin, oli sian pintapala kaikkine nahkoineen ja läskeineen. Moldovassa vuosi sitten tosin totesin, että hyvin laitettu laardi ei ole hullumman makuista. Nämä näyttivät kuitenkin sellaisilta, että jätin maistamatta (miinus siitä minulle). Spagettiin (sitä se mielestäni oli) oli tujautettu iso annos soijakastiketta ja se oli kovin suolaista. (Tästä tuleekin mieleeni vietnamilaistaustainen perheemme vaihto-oppilas Kevin, joka ripautteli suolaa yhtenään ruokaansa. Minä häntä vähän toppuuttelin, kun se on terveydelle vaarallista. Hän totesi siihen, että näkisitpä, miten paljon Vietnamissa laitetaan suolaa. No nyt olen nähnyt ja ymmärrän myös syyn omakohtaisesti: jos ei syö suolaa tarpeeksi tässä lämmössä, niin alkaa päätä särkeä ja tulee huono olo. Se tuntuu olevan paikallisille tärkeämpää kuin juominen, sillä monet eivät välttämättä juo mitään ruokaa syödessään.) Jälkiruuaksi saimme hedelmiä ja erivärisiä hyytelöpaloja (eivät olleet kovin kummoisia minusta).

Tämän ruokailun yhteydessä eivät paikallisetkaan kuitenkaan olleet juomatta. Opettajan päivän kunniaksi pöydissä oli olutpullo poikineen. Minä en pidä oluesta, joten tyydyin kapitalistiseen Coca-Colaan. Se osoittautuikin onnekseni, sillä niin monet halusivat nostaa maljaa suomalaisen professorin kanssa. Ja niinpä sitä nostettiin maljaa. Sen sijaan skootterikuskini kohotteli (ja täytti) olutlasiaan sellaiseen tahtiin, että minä aloin jo huolestua (juhlavirettäni menettämättä, onneksi) kotimatkan puolesta.

Karaoke on paikallinen suosittu juhlien ohjelmanumero ja jälleen kerran karaoke alkoi ennen kuin olimme ensimmäistä lautasta syöneet loppuun. Ihania, hyvä-äänisiä laulajia jälleen! Minunkin toivottiin laulavan (useampi paikallinen yritti minua siihen suostutella ja häpeäkseni jouduin kieltäytymään). Harmi, etten ole tullut opetelleeksi yhtään englanninkielistä laulua niin, että voisin sen karaokessa vetää. Eikä taida minun äänestäni olla muutenkaan iloksi tälle absoluuttisen sävelkorvan kansalle. Siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen esiintynyt sisarusteni kanssa mitä erilaisimmissa seurakunnan kekkereissä, niin kynnys laulaa yksin ja julkisesti on erittäin korkea.

Sain myös kuulla elämäni upeaäänisimmän serenadin laulettuna juuri minulle. Olin siitä erittäin otettu. Samainen herra halusi vielä tanssia kanssani jonkun karaokekappaleen. Siitä sentään en kieltäytynyt, vaikka laulamisesta kieltäydyinkin. Kun pääsimme lattialle alkoivat kamerat ja kännykät videoida suomalaisen professorin ja paikallisen professorin (vai mikä lie ollut, joku korkea-arvoinen herra kumminkin) tanssia. Nyt on varmaan sosiaalinen media täälläpäin täynnä kyseistä esitystä.

Kotimatka sujui ennakkopelkoistani huolimatta aivan mallikkaasti. Hotellilla sitten rupesin varustautumaan seuraaviin juhliin, jonne sinnekin ajettiin skoottereilla, minä yhden takapaksilla. Ensimmäistä kertaa Huessa oloni aikana tuli mieleen, että olisi voinut olla enemmän vaatetta päällä. Ajoimme pitkään ja kauaksi, jonnekin maaseudulle asti olkikattoiseen ravintolaan. Ja taas söimme. Ruokalaji toisensa jälkeen tuotiin eteemme. Söin sellaisia herkkuja, kuten morning glory ja bitter melon (on muuten kuulema hyväksi diabeteksen ehkäisyyn ja diabetestä sairastavalle), joista en ennen ollut kuullutkaan. Kaikille paikalliset eivät tienneet edes englanninkielistä nimeä. Ja kun luulin ruokalajien jo loppuvan, niin silloin tarjoilijat alkoivat grillata. Lopuksi söimme kanakeittoa valkoisilla pitkävartisilla sienillä ja muilla vihanneksilla vahvistettuna. Mielenkiintoisin ruokalaji oli ehkäpä mustekala, joka tuotiin raakana, inkiväärillä maustettuna pöytään, alle pantiin steariinia polttava keitin. Sitten vain odoteltiin jonkun aikaa, että mustekalapalat kypsyivät ja inkivääri antoi niihin makua.

Ruokailu ei kuitenkaan ollut kuin osa illanistujaisia. Professori Anh oli säästellyt lahjaksi saamaansa viskipulloa (vuosikerta 1976) hyvää tilaisuutta varten ja tämä oli hyvä tilaisuus. Siispä tyhjensimme pullon ja minä taas huolestuin, mitenkähän kotimatkan käy, kun näin lasia kallistellaan (tyhjensimme sen lisäksi myös yhden viinipullon). Kysyinkin tohtori Anhilta ennen kuin pullo oli vielä tyhjä, miten hän arvelee meidän selviytyvän kotiin, jos tyhjennämme koko pullon. Lääketieteen tohtori vain hymähteli ja minusta näytti siltä, ettei hän ollut lainkaan huolissaan siitä, miten kotiin selvitään moottoriajoneuvoilla (lääkäreillä oli autot, hoitsuilla skootterit).

Loppujen lopuksi pääsin toisen lääkärin kyydissä kotiin autolla, koska oli alkanut sataa ja paikalliset arvelivat, että minusta on mukavampi päästä kuivana hotellille, niin kuin tietysti olikin. Ainakin tämä lääkäri ajoi minut turvallisesti hotellille, vaikka oli kallistellut lasia siinä, missä toinenkin tohtori. Hotelilla minua oli vastassa kukkien huumaava tuoksu.