Vaihdoin osittain yliopistoa tänään. Tai no, samaa Huen yliopistohan ne ovat, mutta silti kumpikin kulkee omalla nimellään: lääketieteellinen yliopisto ja tieteiden yliopisto. Aloitin aamuni tieteen puolella, jossa sijaitsee historian tiedekunta ja sosiaalityön oppiaine. Innokkaat opiskelijat ottivat opettajansa vastaan seisomaan nousten ja toivottaen hyvää huomenta. Aluksi kuuntelimme paikallisen opettajan luennon Vietnamin sosiaalipalvelujärjestelmästä, sitten pääsin vauhtiin minä. Paikallinen tapa on luennoida 45 minuuttia ja sitten pitää viiden minuutin tauko. Opiskelijat eivät kuitenkaan tällä kertaa halunneet keskeyttää, vaan jatkoimme yhtä soittoa noin kaksi tuntia.
Pidin luentoni suomalaisesta hyvinvointipolitiikasta ja sosiaalityöstä mukaan liitettynä isoimmat sosiaaliset ongelmat. Lopuksi opiskelijat saivat tehdä kysymyksiä. Olin yhdeksi suomalaiseksi sosiaaliseksi ongelmaksi nostanut mielenterveysongelmat. Se herättikin kovasti keskustelua, koska ihmisiä kummastutti, miten niin hyvinvoivassa maassa kuin Suomi voi olla masennusta. Siitä täytyy jatkaa vielä, kun opetan vammaisuusaihetta, vaikka ne mielestäni ovat aivan eri asioita (toki eri tavoin vammautuneillakin voi olla mielenterveysongelmia). Täällä kuitenkin ehkä ajatellaan niiden kuuluvan saman kategorian alle. En siinä yhtäkkiä keksinyt kuin kaksi syytä: yksinäisyys ja siitä seuraava sosiaalinen deprivaatio, joka aiheuttaa masennusta sekä suomalainen mielenlaatu, joka taas on seurausta ilmastosta. Tästä jälkimmäisestä tietysti voidaan olla eri mieltä, mutta en voi sille mitään, että ajattelen, että ilmasto vaikuttaa suomalaisiin. Talvella olemme paljon enemmän sisäänpäinkääntyneitä kuin kesällä. Silloin emme juurikaan eroa mielestäni muista eurooppalaisista, vaan olemme hyvin sosiaalisia. Seuraavalle luennolle täytyy vielä keksiä muita syitä.
Luennoin täällä siis aiheista, joista en muuten luennoi, sillä oma spesialiteettini löytyy monikulttuurisuudesta ja diakoniasta. Mutta sosiaalityötä opiskelleena osaan tietysti pitää luentoja monista aiheista, kun valmistelen ne etukäteen. Onneksi sentään minun ei tarvinnut pitää luentoa johtamisesta, jota myös pyydettiin. Sainkin kollegalta (suurkiitos hänelle) hänen pitämiään luentoja mukaan, silti olen iloinen, ettei tarvinnut ruveta puhumaan aiheesta, jossa olisin ollut täydellisesti maallikko.
Aamupäivän luentojen päätteeksi minä + neljä muuta paikalla ollutta opettajaa (jotka olivat tulleet kuuntelemaan luentoani) saimme opiskelijoilta kukkakimput (jotka nyt ilahduttavat minua hotellihuoneessani ja tuoksuvat vahvasti), sillä keskiviikkona on täällä kansallinen opettajapäivä. Sitä on juhlittu jo viime viikolla, mutta juhlallisuudet huipentuvat tosiaan keskiviikkona. Siihenkin on mielenkiintoista osallistua. Erityistä täällä on, että luentojen päätyttyä joku opiskelijoista pitää kiitospuheen. Uskon, että se on vain vieraileville luennoitsijoille suotu kunnia. Muistavatkohan omat opiskelijamme edes aina taputtaa vieraille?
Iltapäivällä sitten pidin opettajille kvalitatiivisten menetelmien workshopia sairaanhoidollisessa tiedekunnassa. Kävimme läpi teoreettisesti kvalitatiivisia menetelmiä. Toki käytin runsaasti esimerkkejä luentojeni tukena. Huomenna sitten mietimme, miten muotoilla tutkimusongelma tutkimusprojetille, jonka heille annan. Tulemme myös miettimään, miten laaditaan puolistrukturoitu haastattelulomake, jotta kyseinen ongelma voidaan selvittää. Sen jälkeen opiskelijat saavat tehdä kukin yhden haastattelun ja kääntää sen englanniksi myöhempää käyttöä varten.
Illalla lähdin sitten kävelemään yksikseni kaupungille ja päädyin syömään intialaiseen ravintolaan. Valitsin mausteisuudessa mediumin, vaikka tunsin houkutusta valita hotin. Onneksi en valinnut, sillä mediumkin oli ihan riittävän tulista. Intialainen ravintola täällä on kuitenkin kallis. Eilen tapasin entisen vietnamilais-kiinalais-saksalaisen vaihto-oppilaamme perhetutun ja hänen ystävänsä ja söimme tässä läheisessä ravintolassa paikallista ruokaa. Kolmen hengen illallinen maksoi vähemmän kuin intialaisen ravintolan yhden hengen annos. Enkä tosiaan tilannut kalleimmasta päästä.
Takaisin kävellessäni mietin taas paikallista liikennettä ja onko siinä mitään sääntöjä. Aamulla olin miettinyt sitä myös, kun pyöräilin tänään tieteiden yliopistolle. Hurjaa menoa se oli, vaikka seurailin vain skootterilla ajavaa toista opettajaa, joka opasti minut perille. Täällä on ihan normaalisti oikeanpuoleinen liikenne, mutta sitten joku voi tulla aivan yllättäen vastaan väärällä puolella, kun haluaa napata jonkun kyytiin kadun toiselta puolelta. Liikennevalotkin täällä on, mutta aina niillä ei ole merkitystä, sillä ihmisiä ajaa vastakarvaan.
Jalankulkijan kannalta liikenne on ongelmallinen, koska valo-ohjatussakin risteyksessä saa olla varovainen, sillä aina jostain suunnasta pääsee ajamaan ja kääntymään ko. suuntaan. Äänimerkkiä käytetään ahkerasti, sillä varoitetaan, että tulossa ollaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen väistäisi. Yleensä ihmiset ajavat kaikessa rauhassa siinä kohtaa, missä ajavat ja se joka aikoo ohi koukkaa jotain kautta. Äänimerkki kuitenkin varoittaa, että nyt koukataan. Täällä pääsee eteenpäin se joka uskaltaa, jos joku ei uskalla, joutuu hän odottamaan ikuisuuden. Uskaltaminen koskee myös jalankulkijoita, jotka kuitenkin joutuvat sopeutumaan vahvemman oikeuteen ja puikkelehtimaan siitä, mistä pääsevät. Valppaus ja uskallus ovat siis liikennesäännöt, jotka ovat korkeimmassa kurssissa tämän vähäisen havainnoinnin perusteella, mikä minulla on huelaiseen liikenteeseen. Ja tämä on pikku kaupunki Hanoin ja Ho Chi Minhin rinnalla. Voi vain kuvitella, minkälaista siellä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti